Avaan suljettuna ollutta kännykkääni. Se pyytää PIN-koodin. Näppäilen luvun, joka on ollut koodina useita vuosia. Puhelin väittää koodia vääräksi. En usko sitä, vaan näppäilen saman luvun uudelleen. Sama lopputulos, väärä koodi.
Epäilen puhelimen muistia, en omaani, ja näppäilen kaiken uhallakin kolmannen kerran saman numerosarjan. Puhelimen näyttö pyytää PUK-koodia. Mutta missä se on? Etsin muistivihkoni ja myllään laatikkoni ylösalaisin, eikä PUK-koodista näy jälkeäkään. Tätä tilannetta varten minulla on varapuhelin, jolla soitan operaattorin asiakaspalveluun. On epätodennäköistä, että molemmat puhelimet menevät samanaikaisesti lakkoon.
”Olette jonossa, teitä palvellaan pian”, minua rauhoitellaan musiikkiäänitteen lomassa. Varttitunnin päästä palvellaankin. Esittelen itseni ja esitän asiani. Vaikka muistan puhelinnumeroni, minua kuulustellaan enemmän. Tarvitsen lisävinkkejä ollakseni oikealla asialla. Löydän jostain vanhan puhelinlaskun, josta käy ilmi asiakasnumeroni jne. Saan PUK-koodin, ja kohta puhelimeni toivottaa minut iloisesti kilahtaen käyttäjäkseen.
Minua pelottaa
Päätän maksaa päätteeltäni muutaman laskun. Näppäilen käyttäjätunnuksen, salasanan ja avainlukulistasta osoitetun numerosarjan. Se onnistuu hienosti. Saan laskuni maksetuksi.
Päätän lähteä kauppaan. Näppäilen lähtiessäni ovenpielessä olevaan murtohälyttimeen numerosarjan, ei inahdustakaan kuulu. Näppäilen uudelleen, nyt hälytin piippaa ja kiittää. Suljen nopeasti oven takanani, ettei vartiointiliikkeessäkin piippaa.
Kaupassa teen ostokseni ja päätän maksaa kortilla. ”Anna PIN- koodi”, aparaatti pyytää ja minä annan. Se ei hyväksy sitä. Väärä koodi. Ai niin, se onkin toisen kortin koodi. Lopulta onnistaa ja toivotamme kassan kanssa toisillemme hyvät päivän jatkot.
Ikää tulee koko ajan lisää. Minua pelottaa tämä tunnuslukujen ja salasanojen viidakko. Entäpä jos muistini tyhjenee, eikä lisää muistitilaa ole saatavana? Entä jos dementoidun? Silloin kaikki sanani ovat salasanoja. Tulevathan sormenpäätunnisteet avuksi. Jospa poltan sormenpääni vahingossa kuumalla levyllä eikä tunnistimet enää tunne minua.
No, lähipiirini vie ehkä minut hoitolaitokseen, jossa hoitajana häärii robotti. Se on tehokas vehje. Se herättää minut aamulla täsmällisesti. Robotti kohottaa sängyn päätyni istuma-asentoon, kampaa hiukseni. Heti seuraavaksi se tunkee suuhuni aamupalan ja kahvin. Ne on pakko niellä, kalorit on tarkkaan laskettu. Tarvittaessa se vaihtaa vaipat. Seuraavaksi se avaa suurelle näytölle päivän lehdet. Silmiäni liikuttamalla saan käännettyä lehden sivut. Mutta kun katseeni harhailee sinne tänne, siinä menee sivutkin sekaisin. Lukeminen jää.
”Minä vaivainen oon mato matkamies maan”, tuttu virsi kajahtaa näytöllä soimaan. Tulee lisää tuttuja virsiä. Laittelevat kukkavihkoja. Laulavat. Ajan, vaivan ja rahan säästämiseksi minulle järjestetään siellä virtuaalihautajaiset. Olen itse niissä mukana, vaikka en itse sitä tajua. Robotti taputtaa minua osaaottavasti päälaelle. Se painaa puolestani deletenappia.
Maija- Liisa
Kyllä se on aikamoista viidakkoa, nämä salasanat ja tunnusluvut. Joka paikkaan pitäisi olla erilaiset. On nettiinkin oltava eri paikkoihin pääsyä varten tunnuslukuja. Ja puhelimiin, jos sattuu virta loppumaan ja puhelin mykistyy.
Tästä tulikin mieleen ensimmäisen käännykän aika. Tuli asiaa vessaan ”ykköselle”, juuri, kun olin saanut napit auki, niin silloin kajahti taskussa olevasta puhelimesta kimakka naisääni ”anna tunnusluku ja paina ruutu”.
No, sehän herätti vähän hilpeyttä, että, joko tämäkin toimitus on vaatii tunnusluvun.
Asia selvisi, oli puhelin jäänyt taskuun lukitsematta.
Verkkopankkijutut, nämä ibanit ja muut, ovat muuttuneet kaikkein kauheimmiksi. On niin pahuksen pitkiä numerosarjoja, ihan tarpeettomia nollia jonossaan, ettei näillä pötkysormilla millään onnistu näpytteleminen. Laskujen maksaminen alkaa olla painajaista muutenkin kuin loppusumman takia. Laskunmaksuautomaatteja en oppinut koskaan käyttämään, nehän kuulemma poistuvatkin käytöstä. Pankkikortti on mulla ilmainen ja kaikkein yksinkertaisin, tosin piti äskettäin automaatissa siniseen reikään ruveta laittamaan. Kännykkä on taatusti museotavaraa, vain puhumista varten.
Tietokoneessa alkavat kaikki sanat olla tämmöiselle fossiilille salasanoja. Oottelen aina, kun poika tulee käymään. Nytkin on pitkä muistilappu, mitä päivityksiä pitäisi tehä ja mitä nappulaa milloinkin pitäisi painaa. Ja se paperiton palvelu, hyvänen aika, on ollut selvityksen alla jo vuoden, vaan ei omin eikä pankin voimin onnistu, nämä e-laskut ja semmoset.
Mutta kävelysauvoja opin käyttämään, mitä pidän suurena ihmeenä. Ei niillä tosin ole vauhti parantunut, kuten hiihtäessä.
Minä vihaan myös vaikkapa pitkiä viitenumerosarjoja. Ne tulevat
aina vain pitemmiksi.” Oletko unohtanut salasanan?”, tulee eteen
myös tämän tästä.
Robotteja on jo hoitolaitoksissa ”viihdekäytössä”. Ne vetävät
esim. jumppahetkiä. Samoin nuo katsekontaktilla toimivat lehtienlukuaparaatit ovat tulossa hyvää vauhtia.Saattaahan se hyväkin olla.
Oli tarkoitus kommentoida, ja kertoa
kuinka monta numeroa tarvitaan, ennen
kuin lasku on maksettu verkossa.
Jääköön sikseen, kun nyt ei tule
mieleen kuin
– oma tunnus ja salasana
– pankin avainluku
– IBAN-numero
– viitenumero
– laskun summa
– eräpäivä
– avainluku uudestaan
– …
Kerran sitten välähti, että vaimohan voi
toimia sihteerinä. Sanelen vain numeroita
ja sihteeri naputtelee niitä koneelle.
Tutulta kuulostaa. Kyllä tämä aikusopiskelu on työlästä. Uusien salasanojen opettelu on vaikeaa. Kaikkihan sen tietää. Mutta vanhentuneiden salasanojen pois unohtaminen se vasta vaikeaa on.
Kun oltiin viime kesänä Värtsiläisten matkalla tuolla itänaapurissa niin tapasin siellä kaksi reipasta nuorukaista. He olivat yksimielisesti päättäneet, että tarvitsevat minun rahoja ja kaikkia kukkarossa olevaa enemmän kuin minä. Kela- ja kirjastokortitkin kelpasivat. Rikkinäinen lompsakin kelpasi.
Nyt on uusi lompsa ja kortitkin olleet jo reilun puoli vuotta käytössä, mutta kylläpä on vaikeaa käyttää uusia tunnuslukuja. Jos oikein ajatuksen kanssa tunnuksia laittelee, niin se alkaa jotenkin sujua, mutta jos luulee osaavansa ja tekee rutiinilla kuten ennenkin, niin on kerinnyt naputella jo muutaman numeron edellisen kortin numeroita. Yksi kortti on lukittuna tälläkin hetkellä kolmesta väärin mennestä arvauksesta
Salasanojen viidakossa lymyilemisen ja numeroiden muistamiseksi miesväelle, esitän seuraavaa reseptiä;
Laittakaa salasanoiksi vaimonne ns. srategiset mitat, 6 merkkiä.
Eri paikkoihin voi laittaa (rinta,vyötärö,lantio) mitat eri järjestykseen. Mitat saattaa (ehkä?) muuttua ajan saatossa.
Sinkut voi laittaa tyttöystävien mitat salasanoiksi. Tietenkin siinä tarvitaan lisäksi jo vähintään nimien alkukirjain, sekaannuksien välttämiseksi.
Itse en ole mittanauhan kanssa päässyt vielä tähän ikään mennessä mittausetäisyydelle, joten ei ole omakohtaista kokemusta tällaisten salasanojen käytöstä.
Tämä on lohdullista, että ongelmat ovat yhteisiä. Ikää tulee ja muitakin vaivoja kuin muistamisen heikkoutta. Mutta kyllä me pärjäilemme vaikka se joskus tökkii.
!990 luvun puolella kyseltiin Hollannissa mitä mieltä ihmiset ovat siitä jos heidät merkitään mikrosirulla. Yllättävän moni olisi ollut valmis siihen, että kehoon laitetaan tällainen tunnistin. Kaupassa lukulaite laskisi sitä mukaa tavaroiden hintoja joita ostoskoriin laittaisi ja puhelinkin kytkeytyisi päälle, kun se tulisi sirun vaikutuspiiriin. Niin ja vielä sekin, jotta ”isoveli” tietäisi koko ajan missä olet.
Tuota Martin antamaa vinkkiä seuraten me naiset voimme laittaa
salasanaksi omat mittamme.
Pärjäillään,salanoilla tai ilman!