Sääperintiellä Kunnaksen alapuolella oli tänään perhossuma. Muutaman kymmenen metrin matkalla pölähtivät tienvarresta esiin koivutyttöperhonen, neitoperhonen, sitruunaperhonen ja nokkosperhonen. Siinä sitten kaikki viisi säntäilimme tovin edestakaisin. Kaikista onnistuin kuvan saamaan, vaikka aurinko oli lämmittänyt ne vetreään kuntoon. Perhosten kuvaaminen on toisinaan haasteellista, varsinkin jos aikoo lentokuvia. Sellaisia ei tullut nyt yhtään julkaistavaa.
Värtsi julkaisee toisen kuvasarjan kevään saapumisesta naapurien puolelle, muutaman kilometrin päähän valtakunnan rajasta. Ankaran talven jälkeen lumet alkavat häippästä, tiet pehmetä ja jäät sulaa niin vesistä kuin ihmisten sydämistä. Hiljaiselo vaihtuu virkeämmäksi kanssakäymiseksi. Toivomme kuvien antavan välähdyksiä tämän päivän Vanhasta Värtsilästä. Kovin kattavaa ei muutaman otoksen anti tietenkään ole. Mitäpä tiedämme tästä paikkakunnasta, joka jäi
Vetelin vielä aamusikeitä, kun emäntä touhotti makuukammarin ovella. ”Tuu äkkiä kahtomaan, ikkunan alla on joku elukka. Sillä on häntäkin.” Yritin vängätä, että linnuilla ei ole häntää, vaan pyrstö. Rottahan se. Enpä ole tehnyt sen kanssa tuttavuutta sitten poikavuosien. Onko lukijoilla hyviä neuvoja, mitä nyt pitäisi tehdä? Hankkisiko kissan? Miten iso katin pitäisi olla? Ostaisiko rotanloukun?
Palailin koulusta kävellen kevättalvella vahvojen lumien vielä vallitessa. Aurinko tosin oli jo korkealla, lämmitti mukavasti. Tiellä oli joitakin sulapaikkoja. Matkantekoon eivät sukset enää käyneet, mutta ei vielä pyörälläkään päässyt. Siinä Sääperintien vasemmalla laidalla kasvoi houkuttelevan näköisiä nuoria mäntyjä, sellaisia neljän-viiden metrin pituisia. Oikealla oli Lehtomäen talo, matkaa pellon yli tuskin sataa metriä keittiön ikkunaan. Tuumasta
