On se aika vuodesta, jolloin mehiläiset alkavat lennellä kukasta kukkaan. Sen verran on jo pälviä, että ensimmäiset leskenlehdet ovat avanneet Värtsiläntien varressa keltaisen mykerönsä. Kaikki tarvitsevat toisiaan; ei mikään yksinään ole hyvää ja kaunista. (Ralph Waldo Emerson)
Jo ihan pikkunassikkana joutui ainakin enimmät leikkikalut rakentelemaan itse. Jälkeenpäin ajatellen se kiistatta oli rakentavaa. Eihän ne mitään värikkäitä, hiottuja tai virtaviivaisia olleet, mutta tarkoituksensa ajoivat hyvin ja hyvä mielikuvitus täydensi loput. Lähinnä ovat jääneet mieleeni sen hetkisen unelma-ammatin tarvekalut, kuorma-autot. Niitä tarvittiin leikeissä lähes päivittäin. Oli joitakin tukkirekkoja, enimmäkseen soralava-autoja. Ei olisi työttömyyttä Suomessa,
Nuoruus Värtsilässä (ikävuodet 13-18) poikkesi varmaankin paljon samanikäisten paikallisten nuorten elämästä. Asuin Kaurilassa, kävin oppikoulua Joensuussa. Koulukortteerit vaihtuivat syksyn keväin. Koulutyö ei erikoisemmin kiinnostanut, vapaa-aika ja kesätyöt kylläkin. Keväällä 1942 uittotyö Kutsun Kangasjoella, maataloustyö ukkini maatilalla Kakussa, ja ”topparoikkaa” rautatietä kunnostaen. Keväällä 1943 pääsin Värtsilä-Yhtymän sähköosastolle harjoittelijaksi. Yhtymällä oli menossa kiivas jälleenrakennusaika. Venäläiset olivat lähtiessään
Ilomantsintien alkupätkälle Värtsilään ilmestyy joka kevät hankalia töyssyjä, jotka koettelevat autoilijoiden kärsivällisyyttä ja autojen iskunvaimentimia. Saattaapa pohjakin hipaista tietä. Auton joutuu lähes pysäyttämään päästäkseen kunniallisesti kahden lähekkäin olevan painuman yli. Asfalttitiessä olevat töyssyt katoavat kesän tullen muutamassa viikossa, mutta täysin tarpeettomilta ne tuntuvat tuona lyhyenäkin aikana. Nykykonstein ei olisi kummoinenkaan asia poistaa niitä lopullisesti päiväjärjestyksestä.
