Männyttä aikoo

Palailin koulusta kävellen kevättalvella vahvojen lumien vielä vallitessa. Aurinko tosin oli jo korkealla, lämmitti mukavasti. Tiellä oli joitakin sulapaikkoja. Matkantekoon eivät sukset enää käyneet, mutta ei vielä pyörälläkään päässyt. Siinä Sääperintien vasemmalla laidalla kasvoi houkuttelevan näköisiä nuoria mäntyjä, sellaisia neljän-viiden metrin pituisia. Oikealla oli Lehtomäen talo, matkaa pellon yli tuskin sataa metriä keittiön ikkunaan.

Tuumasta toimeen. Kaikista huippuideoista ei voi aina kieltäytyä. Kiinnosti kovasti kokeilla, pääseekö puuhun ihan latvaan saakka. Se nyt oli äkkiä kokeiltu. Ei ihan päässyt, lähelle kuitenkin. Juuri siihen asti, kun puun latvus alkoi voittamattomasti taipua ja katketa napsahti jostakin jalkaterien korkeudelta. Siitä vain mukkelis makkelis turvalleen hankeen parimetrinen latvan pätkä sylissä. Selvisihän tuokin asia, vaikkei ihan läksynä ollutkaan.

Parin kolmen päivän kuluttua isä alkoi kysellä, että oletko puun katkaissut. Hämmästyin tavattomasti hänen tietojaan. Kerroin, että yksi männyn latva katkesi kyllä pari päivää sitten kiivetessä, mutta miten sinä sen tiedät tai arvaat. Oli ollut Lehtomäen tyttöjen puheilla. Jostakin syystä heitä kutsuttiin tyttäriksi, vaikka olivat jo ihan ikäihmisiä ja talonsa ainoat asukkaat, itsellisiä siis. Sanoi, että vahinko on korvattu ja sillä siisti.

Tähän päivään asti olen ihmetellyt, miksi minua ei tuolloin sen kummemmin ojennettu tai toruttu. Saattoi olla niinkin, etten tekoa pyrkinytkään salailemaan ja kyse oli kuitenkin tyhmästä vahingosta. Jotenkin kuitenkin iskostui alitajuntaan, että asioilla voi olla ikäviäkin seurauksia ja nekin on hoidettava kuntoon. Kävin minä kyllä Lehtomäen keittiön nurkassa joskus istuskelemassa, lienenkö jopa päästänyt suupielestä yhden maailman tärkeimmistä sanoista: anteeksi.

Sakari H

Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *