Eläkeläisen propsiristikko. Kuvat OP
Ahvenvaaralaisia, osa 4/4
Homeliten vaippa, Husqvarnan teräketju ja justeerin terää.
Kun 50-luku läheni loppuaan, oli koneellistuminen se taikasana, joka muutti metsätyönkin luonteen. Kuvioihin tulivat moottorisahat, Fordsonit ja Belarukset. Kymi Oy:n hakkuut Kaustajärvellä muuttuivat osa-aikaisiksi suhdannehakkuiksi.
Vuoden 1958 kevättalvella punaisella raidalla rengastettuja koivuja kaadettiin vaneritukiksi Pesälampien salolla. Nyt ei metsurilla ollut enää viulu- eli pokasahaa eikä yhden eikä kahden miehen justeeria. Oli alkanut moottorisahojen aikakausi. Langollani oli ollut jo jonkin aikaa painava Jobu-merkkinen saha. Meidän työmaallemme ilmestyneillä sahoilla oli komealta kalskahtavia nimiä: Homelite, MC Culloch ja EL-Raket… Tulevaisuus näytti valoisalta, sillä vaneriteollisuus poti raaka-ainepulaa. Hetken aikaa tuntui kuin olisimme olleet Klondyken kultamailla!
Routaa ja rautaa
Syksyllä tilanne oli jo täysin toinen, eikä talvi 1958-1959 ollut sen viisaampi. Kymin kankailla eivät pokasahat soineet eivätkä moottorisahat ulvoneet. Ahvenvaaralaiset kohtasivat uuden, ennalta arvaamattoman asian, työttömyyden! Niinpä monelle tuli sana ”kortisto” sangen tutuksi.
Vuoden vaihteen jälkeen Värtsilään ilmaantui vain kaksi työttömyystyökohdetta: ojitustyömaa kunnan metsässä Mökkivaaran suunnalla sekä Jänisjoen siltatyömaa.
En itse ollut tuolla Mökkivaaran ojituksessa, mutta olen kuullut kerrottavan, että työolosuhteet olivat erittäin ankeat. Routainen suo, jossa lunta metrin verran. Työkaluina vain lumilapio, rautalapio ja rautakanki, joka netin rautakauppakielessä rautaseipäänä tunnetaan. Nykyistä kelkkauraa edetessä entisellä kunnan maalla, Kolomsoppisen tienoilla, näkyvät nämä -59 kaivannot vieläkin lumihangen alta. Hyvänen aika, mitä soista korpea! Itse asiassa minua onnisti, kun pääsin Jänisjoen siltatyömaalle (kts Värtsi/19.1.11/Yötuurissa).
Olisiko Kymillä ollut halkopula syksyllä -59? Silloin nimittäin alkoivat suuret halkosavotat, jotka kestivät elokuusta vuoden loppuun. Tämä savotta oli Leinolan takamaastossa. Sen sijaan Kymillä ei ollut tarjota talvisavotoita laisinkaan seuraavana talvena, joten työttömyyskortistot täyttyivät ja lähetteitä annettiin esimerkiksi Enoon Ahvenisen siltatyömaalle. Tästä alkoi niin sanottu siirtotyömaakulttuuri Värtsilässäkin.
Kaik män eikä piisantkaa
Sotien jälkeen Kaustajärven kylä kuului Värtsilän kuntaan ja oli aivan Neuvostoliiton ja Tuupovaaran rajoilla. Sama paikka kuuluu nyt Tohmajärveen ja rajoittuu Venäjään ja Joensuuhun.
Luettelen muutamia kylän elämän kannalta ratkaisevia vuosilukuja: kylän väkirikkain osa jäi Neuvostoliitolle 1944, Värtsilä-Kaustajärvi maantie valmistui 1950, samana vuonna kylälle saatiin hautausmaa, Kaustajärvi-Saarivaara tie valmistui 1953, Suomen puolelle jäänyt Kaustajärven koulu lakkautettiin 1965, kylän kauppa, Osuuslike Sisä-Karjala, paloi juhannuksen aikoihin 1966 salaman iskusta. Plussan puolelle jää se, että lopultakin saatiin sähköt kylän vakitalouksiin, vuosi oli 1973. Hieman ihmetyttää, miksi sähköjä ei saatu jo samaan aikaan kuin Kenraalinkylään. Ehkä kukaan ei ollut puhumassa Kaustajärven puolesta. Linja-autoliikenne (postiauto ja Ruposen ruskea) loppui jossain vaiheessa, mutta kauppa- ja meijeriauto liikennöivät vielä joitakin vuosia. Kylän tukipiste – rajavartioasema – lopetti toimintansa 1989.
Osa-aika-ahvenvaaralainen
Vieremäläiset Vidgrenin Ponsset korvasivat perinteiset metsurit 1970-luvulla. Olin kuitenkin aloittanut jo oman, vapaaehtoisen ”savottani” lokakuussa 1959 asennontekoharjoituksineen Onttolan varuskunnan rajajääkärikomppaniassa. Jäin sille tielleni, sillä armeijan jälkeen istuin viisi vuotta koulun penkillä. Niinhän siinä loppujen lopuksi kävi, etten kuitenkaan joutunut täysin eroon puutavarasta, sillä tein koko 40 vuotta kestäneen työurani puuteollisuuden palveluksessa.
Olen Kaustan vapaa-ajan paluumuuttaja vuodesta 1972. Kirjojani en ole muuttanut takaisin Värtsilään, mutta olen viihtynyt Kaustajärven rannoilla, niin kesä- kuin talviaikanakin, paremmin kuin missään muualla!
Johannes
Idylli Ahvenvaarasta 2011.
Tyvipöllit alimmaisena. Paha on siitä tehdä kuormaa 😉
Ensimmäinen kotipihaani ilmestynyt moottorisaha 70-luvun alkupuolella oli setävainaan perunkirjoituksessa isälleni jäänyt keltainen ”Kullokki”. Sahan työpaino oli 12 kg, tehoa seitsämän hevosen verran. Vanhempi veljeni kunnosti sen ja sillä sitten polttopuuhommat useita vuosia hoideltiin. Meille nuoremmille pojille eräänlainen miehen mitta ja onnen päivä oli se, kun kyseisen vehkeen vihdoin jaksoi itse käynnistää.
Näyttävimmän m-saharepertuaarin olen nähnyt Metsämuseo Lustossa Punkaharjulla. Hieno kokoelma löytyy myös Ilomantsista Möhkön Ruukkimuseolta.
Kirjasta ”Jätkä sen kun porskuttaa” muistuu mieleeni muuan juttu liittyen muutosten aikaan:
Pohjois-Suomen savotoillekin tekivät moottorisahat tuloaan. Rohkeimmat miehet olivat niitä jo koemielessä hankkineet ja käyttökokemusta rupesi pikkuhiljaa kertymään. Kova talvi teki kuitenkin tepposiaan joten sahakaan ei suostunut aina suosiolla käynnistymään. Eräskin jätkä tuskaantui taisteltuaan värkkinsä kanssa paitansa märäksi ja lopulta löi sahaa käynnistysnarulla kuin hevosta ikään samalla spontaanisti tokaisten: ”Lähe nyt Jopu s-a!”
”Nyt ei oo elämässä ennää mittään näkemätöntä
eikä kokematonta”, huokaili entinen
mummo kun miniänsä kanssa riiteli.
Kun kuusivuotias pikkuveljeni kuuli asiasta hän
kommentoi: ”Mutta Niagaran-putouksia
se mummo ei oo varmaankaan nähny!”
—-
Tästä ahvenvaaralisia -sarjastakin voisi
todeta, että paljon ovat rajaseutujen asukkaat
joutuneet kokemaan ja näkemään.
Jos ei Niagaraa niin ainakin Mellihtankosken.
Mielenkiintoinen kirjoitus Johannekselta. Niinhän se Kaustan elämä pikkuhiljaa hiipui. Kaupan palaminen jäi mieleeni erityisen ankeana. Mutta kyllä Kaustajärven viehätys säilyy!
Ikävä juttu, että rautaesirippu verhosi
niin täydellisesti Kaustajärven rajan taakse
jääneen alueen, ettei minkäänlaisia karttoja
ole ollut saatavissa.
Silloin kun joku olisi vielä ollut kertomassa
niistäkin seuduista, ei vain arvannut kysellä
eikä kuunnella.
Esimerkiksi Heinävaaran tienoot jäivät rajan sulkeuduttua
ikäänkuin harmaaksi alueeksi Vanhan Wärtsilän ja Tynkä-
Kaustajärven välimaastoon.
Johannes kirjoitteli ”Muutoksen aika” kirjoituksessaan vuoden 1959 seutuvilla olleen Kymin suurien halkosavotoiden ajasta.
Silloinhan elettiin hahkolämmityksen kulta-aikaa. Kymi oli nähtävästi tehnyt suuret määrät halkotoimituskauppoja Etelä-Suomen halkoliikkeiden kanssa.
Siitä syystä varmaankin ne suuret halkosavotat silloin olivat.
Olin siihen aikaan Kymin töissä, Otto Immosen apulaisena Tohmajärven asemalla. Asemalta lähti parhaimmillaan yli 60 halkovaunua päivässä. Joku vaunu lähti Uuden-Värtsilän asemaltakin.
Siinä oli rahtikirjojen tekoa ja lähtevien vaunujen molempiin puoliin laitettavien osoitelappujen kirjoittamista ja asentamista.
Höyryveturit puksuttelivat iltapäivisin, tuoden tullessaan tyhjiä vaunuja seuraavan päivän tarvetta varten. Oli umpivaunuja ns. härkävaunuja, HK ja OK vaunuja. OK (okonen) vaunuun mahtui halkoja jopa 60 p-m3. Myöhemmin tuli sitten diesel veturit.
Oli muutaman kerran mukana höyryveturissa, kun se kävi kääntymässä Niiralassa vaununkääntöpöydällä.
Halot lastattiin metsävarastoista käsipelissä autoon ja autosta vaunuun. Kymin oma autokin oli halon ajossa.
Autoilijoita oli enimmäkseen Värtsilästä, Sakari Sallinen, Reino Sallinen, Vehviläinen, Pertti Laamanen, Karvonen, Ensio Immonen,
Mauno Jaatinen, Erkki Partanen, Alpo Koljonen Saariosta ja muualta Jääskeläinen ja Matsson, muutamia mainitakseni.
Halonajossa oli aina apumies mukana. Osa autoista oli myös propsien ja tukkien ajossa. Traktorimiehiäkin oli peräkärrillä vaunuihin puita ajamassa.
Halot ajettiin yksinomaan Kymin metsistä, Kutsunkylän ja Kenraalinkylän sekä Kaustajärven suurilta yhtiön saloilta.
Martti antoi mainion tietoiskun
halkosavotan jatkoprosessista!