Kultainen metsä

Metsään jo tullut on syys. Kuvat Lissu

Kävin hiljattain Helsingin Taidemuseossa Tennispalatsissa katsomassa upean ja puhuttelevan näyttelyn Kultainen metsä. Mikä on ihmisen asema luonnossa: alisteinen luonnolle, osa sitä vai sen rajaton hallitsija? Onko suhde luontoon henkinen vai pelkästään aineellinen? Minkälainen on rajanveto luonnon ja kulttuurin välillä? Näitä asioita pohtivat valokuvillaan metsistä taiteilijat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo.

Näyttelyssä oli yhden huoneen seinään tehty silhuettikuva kuusikosta ja pöydille varattu kyniä ja paperilappuja. Taiteilijat toivoivat, että näyttelyvieraat kirjoittaisivat lapuille ajatuksiaan ja muistojaan metsästä ja kiinnittäisivät ne sitten seinän ”kuusikkoon”. Olin näyttelyn lumoissa monta päivää ja se innosti minut muistelemaan omia metsäkokemuksiani. Päällimmäiseksi nousivat lapsuuden metsät ja niihin liittyvät muistot.

Meil on metsässä nuotiopiiri

Ensimmäiseksi mieleeni nousee Raatevaaran koulun yläluokkien hiihtoretki 50-luvun loppupuolelta. Oli aurinkoinen pakkaspäivä. Pysähdyimme vaaran laella olevalle lumisten kuusien ympäröimälle aukiolle. Opettaja teki poikien kanssa siihen nuotion. En muista mistä he taikoivat nuotiotarvikkeet siellä lumen keskellä, mutta epäilen, että niitä tuotiin paikalle useammassa repussa, kuten muitakin retkitarvikkeita. Saimme jokainen paistaa nuotiossa paksut viipaleet kyrönmakkaraa tikun nenässä. Eipä ole koskaan sen jälkeen makkara maistunut niin makoisalle, kuin tuo nokinen ja rasvasta tirisevä viipale talvisessa metsässä!

Mieleenpainuvia olivat myös Kiihtelysvaaran seurakunnan järjestämät tyttöleirit Hietajärven rannalla. Siellä mäntykankaalla me nukuimme isoissa teltoissa. Päivät täyttyivät erilaisista leikeistä ja kilpailuista. Välillä istahdimme aterialle pitkien pöytien ääreen avotaivaan alle. Iltatee emalimukista näkkileivän kanssa ulkoilmassa – mikä makunautinto! Päivän päätteeksi kokoonnuimme iltanuotiolle ja lauloimme ”Meil on metsässä nuotiopiiri/ missä kuusten kuiske soi./ Kipunat kohti tähtiä kiirii/ lähipuutkin punervoi…”

Eräänlaisia nuotiopiirejä olivat myös kokkojuhlat kotini läheisyydessä Hyypiänvaaralla. Ennen juhannusta kyläläiset rakensivat talkoilla kokon vaaran laelle. Raahasivat käyttökelvottomat veneetkin jyrkkää kinttupolkua pitkin kokkotarpeiksi. Aattoiltana koko kylän väki vaelsi pyhävaatteissaan tuota samaa kinttupolkua kokolle. Ohjelma oli hengellispainotteista, lauluja, runoja ja Laurosen Lassin puhe. Buffettikin oli, tarjolla oli simaa ja munkkeja, talkoilla tehtyjä nekin. Ja sima juotiin tietysti oikeista laseista, ei silloin ollut tietoakaan kertakäyttömukeista. Myös itikat osallistuivat kesäiseen ilonpitoon ahdistelemalla juhlaväkeä.

Sitä minä olen monesti ihmetellyt, että kuinka siellä metsän keskellä uskallettiin polttaa kokkoa. Entä jos tuli olisi päässyt karkuun? Vettä ei ollut lähimaillakaan. Tuskin onnistuisi tänä päivänä kokon polttaminen tuollaisissa olosuhteissa.

Värtsissä oli joku aika sitten esillä geokätköily. Hyypiänvaaraltakin löytyy geokätkö. Siellä on nykyään myös palotorni, johon voi kiivetä ihailemaan upeita maisemia.

Kuusten kuisketta ja honkain huminoita

”Vielä niitä honkia humisee Suomen sydänmailla…” Tuolla reippaalla laululla pyörähti aikoinaan metsäradio käyntiin. Honkien huminoita sain kuulla jo pikkutyttönä, kun pääsin isän mukana tukinajoon. Minun tehtäväni oli istua kuorman päällä kyydissä, kun Urho veti tukkirekeä Pitkänsuon metsäpalstalta maantien varteen.

Vahva muisto on myös eräästä aurinkoisesta kevättalven päivästä, jolloin olin yksin käpyjä keräämässä naapurin hakkuilta. Taisi olla isän iso reppu mukana, että saisin kerralla mahdollisimman paljon käpyjä mukaani. Taivas hohteli sinisenä, pihka tuoksui ja honkien latvustossa soi hiljainen humina. Pieni tytön sydämeni oli onnea tulvillaan! Kävyistä saamillani rahoilla ostin elämäni ensimmäiset aurinkolasit.

Koulumatkani alkutaipaleella oli pelonsekaisia tunteita herättävä Pukkirinne. Sen molemmin puolin oli korkea, tiheä kuusikko. En oikein tiedä mistä nuo pelon tunteet tulivat. Ehkä mielikuvitus loihti hämärästä kuusikosta mörköjä esiin.

Koulutieni varrella oli myös pieni lehtikuusimetsä. Lehtikuusi oli harvinainen puu Pohjois-Karjalan korkeuksilla. Metsä herätti ihastusta erilaisuudellaan. Keväällä yhtä aikaa puhkeavissa hennonvihreissä pehmeissä neulasissa ja punaisissa pikku kukissa oli ihastuttava tuoksu.

Muistatko muinoin kun marjassa käytiin

Lapsuuskotini lähimetsät olivat hyviä marjamaita. Lukemattomat ovat ne kerrat, kun muutamaa vuotta nuorempien sisarusteni kanssa kiipesin koivikkorinteessä sananjalkojen reunustamaa polkua pitkin ylös mäelle. Vähintään puoli ämpärillistä, mieluummin täysi, oli äidin toivomus kun metsään lähdimme. Marjoja ei tarvinnut haeskella, niitä riitti. Meillä kaikilla kolmella oli emalimukit poimurina, jotka sitten tyhjennettiin yhteiseen ämpäriin. Pikkuveljeni kyllästyi pian poimimiseen ja alkoi piirrellä mustikoilla naaman kuvia koivujen kylkiin. Muistan löytäneeni myös tavallista tummempia mustikoita. Sellaisia kiiltäviä ja melkein mustia. Niitä sanottiin voimustikoiksi. Sitä en tiedä mistä tuo nimi tuli. Asiaan kuului, että marjaretkellä oli mukana voileivät, ruisleipää päällystettynä voilla ja edamilla. Voi miten hyviltä ne maistuivatkaan metsässä mustikoilla höystettynä!

Sieniretkillä kuljin yksin. Sienestys oli minusta niin mukavaa, että halusin mennä jopa sateella metsään. Kuusten alla sieniä oli isoina rykelminä. Kori täyttyi nopeasti karvalaukuista ja maiteroisista. En kuitenkaan suostunut syömään sieniä. Se haju, mikä niistä keitettäessä lähti, oli mielestäni kuvottava. Koulussa oli yleensä pakko syödä kaikkea. Muistan kuinka toisella luokalla ollessani sienisoossipäivänä aloin itkeä ruokajonossa. Lopulta opettaja armahti minut ja käski mennä syömään äidin tekemiä eväitä.

Karjalan koivikot tuuhettuu

Voiko olla mitään ihanampaa kuin keväinen koivikko heleässä vihreydessään? Se helisee ja soi lintujen laulusta! Varsinkin Karjalan koivikoissa on joku aivan erityinen lumo ja kuten laulussa sanotaan ”vie sinne mun kaihoni pohjaton”. Entä syksyllä, kun Karjalan vaaroilla koivikot hohtavat keltaisina havumetsien syvää vihreyttä tai taivaan kuulasta sineä vasten!

Runoilija Timo Pusan sanoin: ”Mene metsään/ ilo istuu siellä puiden siimeksessä/ ja tarjoaa kättään jokaiselle.”

 

Share

3 comments for “Kultainen metsä

  1. …”ja siellä oli kultainen metsä,
    ja metsässä kultainen puu”…

    Olimme Utran kirkkolinjaksi kutsutun
    polun lähimaastossa mustikassa, Mari-mummo,
    Ile-serkku ja minä. Ilellä ja minulla oli
    mummon torilta ostamat pienet lasten pärekorit
    ja määrä oli että metsässä ollaan niin kauan kuin
    pikku korimme ovat täynnä.

    Ihmeen nopeasti Ile saikin kiintiönsä täyteen kun
    minä taas kiukuttelin eikä korini tuntunut
    täyttyvän lainkaan.

    Kyllä Mari-mummo muisti kehua Ilen ahkeruutta
    saman aikaisesti kun sankari itse kirmaili pitkin metsää
    täysinäinen kori kannonpäässä nököttäen.

    Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua mummon
    astia oli täynnä ja palasimme kotipihaan.
    Mummo istahti heti saunan portaille marjoja
    puhdistamaan. Ensimmäiseksi hän otti serkkuni
    korin käsittelyyn.

    Ile olikin ollut ovela, kori oli täytetty sammaleella,
    kävyillä ja puun neulasilla. Vain pinta oli kuorrutettu
    mustikoilla! Kyllä harmitti että en
    ollut älynnyt tehdä samaa temppua.

  2. Anna Mutanen taisi laulaa tuuhettuvat Karjalan koivikot pysyvästi
    mieliimme jo lapsuutemme ”lauantain toivotuissa”, jossa se tuli
    joka lauantai. Paljon olen minäkin jo lapsesta lähtien metsissä
    liikkunut. Enpä vaihtaisi näitä Karjalan kunnaita vaikkapa Baltian maiden pannukakkumaiseen tasaisuuteen. Siellä on satoja kilometrejä peltoa, peltoa silmänkantamattomiin. Tietkin ovat
    leveitä ja suoria, eikä kuopilla ja paikattuina kuten meillä, mutta en sittenkään vaihtaisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *