Kaustajärvellä vaikutti aikoinaan Kymi Oy:n työnjohtajana Väinö Hiltunen, joka ajeli moottoripyörällä. Hiltunen oli niin lyhyt mies, etteivät jalat pyörän satulasta kunnolla maahan ylettyneet.
Ilmeisesti hän oli taitava puukon käsittelijä. Savonlinnassa asuva Ensio Immonen on säilyttänyt visusti Hiltusen aikoinaan puusta veistämän kokka-aatran pienoismallin. Onkohan näitä taidonnäytteitä enemmänkin jossain? Ja muistetaanko Väinö Hiltunen vielä?
Tapasin itsekin työnjohtajan nokikkain pari kertaa. Kouluaikaan 50-luvun lopulla keskenkasvuisena teki kesäisin mieli pieneen ansioon. Naapurin pojan kanssa ajelimme skootterilla Kaustajärvelle, jossa Hiltunen antoi urakan: kaksimetristen kuorittujen propsien pino piti taapeloida eli latoa pöllit päällekkäin ristiin. Taapelista piti tuleman kaksi metriä korkea. Sitä en muista, minkä ihmeen takia puut piti sillä tavalla asetella, mutta monta muutakin kotkotusta sen ajan savotoissa oli, jos lie nykyisissäkin.
Kesäpäivä oli kuuma, kun aloitimme. Tuttu kuorma-autoilija kävi vielä opastamassa, että ”laittakaa pojat paksuimmat pöllit taapelin yläosaan, niin on helpompi lastata kuormaan”. Tuskailimme kaverin kanssa aikamme raskaitten puitten kimpussa ja päättelimme sitten, että yöllä voisi olla viileämpi työskennellä.
Ei ilma juuri viilentynyt, hiki virtasi päivän tapaan. Itikat sen sijaan lisääntyivät yöllä miljoonakertaisesti, ei oikein niitten seasta eteensä nähnyt. Saimme molemmat yhdestä yöstä tarpeeksemme, kesken jäi urakka. Ei Hiltunen sitä kovin pahakseen pannut, mutta ei suurta palkkaakaan maksanut.
Muistan Väinön, pieni hintelä, mutta aina ystävällisesti hymyilevä mies.
Melkeinpä ääneen asti huvitti maininta paksuimpien pöllien päällimmäiseksi laittamisesta, perusteluineen.
Siinä sitä on ”saparoveistä tarjottu” pinon tekijöille.
Ilmankos itäsuomalaiset Värtsilästä hoksaavat aikuisena kaiken. Oppivat jo nuorena. Hyvä niin. Kiitos siitä meille ja edeltäjille.