Kunnan kumpparit

Kenraalinkylän vanha koulu.

Tämä on tositarina 12-vuotiaan pojan kumikengistä. Oli vuosi 1954, syyskuun loppu. Tennareissa ei tahtonut enää pärjätä. Äidin kanssa tutkailimme vanhoja kumikenkiäni: olivat tosi huonokuntoiset, olin kasvanut niistä ulos.

Äidillä ei ollut rahaa uusien hankintaan. Joku oli kertonut, että kunnasta voisi anoa rahaa kenkien ostoa varten sosiaalisin perustein. Niinhän sieltä lupalappu aikanaan tuli ja minulle uudet kengät ostettiin.

Mainittakoon, että kumikengät olivat niin sanotut yleiskengät, joita pidettiin läpi vuoden. Vuodenajasta riippumatta niillä käytiin koulua jopa 40 asteen pakkasessa. Villasukat olivat niitten päälle, että jotenkin tarkeni, kun koulumatkan ripeästi liikkui. Tietysti oli monot suksia varten. Niitä käytettiin vain hiihtäessä.

Tuli kevät 1955, kevätlukukausi oli päättymässä, vain yksi päivä oli jäljellä. Opettaja ilmoitti koko luokan edessä, että Ilmarin on tuotava kengät koululle kesäajaksi, etteivät ne kulu ja säilyvät ehjinä.

Tämä oli pienen elämäni suurimpia nöyryytyksiä. Tietojeni mukaan kenenkään muun ei ole tarvinnut tuoda kenkiä takaisin koululle kesän ajaksi. Minä vein ne sinne, ovat varmasti koulun vintillä edelleen.

Äiti oli sen verran sisukas, että päätti: kyllä kesän aikana rahaa saadaan kokoon omiin kenkiin, ei tarvitse kunnan kengissä kulkea. Niin tapahtuikin.

Se oli meidän perheen ensimmäinen ja viimeinen kunnan avustus. Äiti vei kolmen lapsen kanssa perhettä ansiokkaasti eteenpäin. Tiukkaa oli, mutta niistä ajoista selvittiin.

Nyt minullakin on kolmet omat kumisaappaat. Yhdet ovat Kenraalinkylän mökillä. Paljon on näissä asioissa tapahtunut muutosta parempaan suuntaan, mutta tehtäväkenttää riittää vielä eteenkin päin. Lopuksi: köyhyys ei ole ilo ainakaan silloin, kun se omalle kohdalle sattuu.

Ilmari

9 comments for “Kunnan kumpparit

  1. Köyhyys voi olla joskus kaunista – liikuttavan kaunista.
    Terv.mirjasisko

  2. Meidän äiti sanoi: Köyhyys ei ole ilo, vaikka se välillä naurattaa.

  3. Olin kansakoulun kolmannella kun koulussamme
    jaettiin monoja muutamille lapsille. Silloin
    oli koulua lauantaisinkin ja opettaja pyysi
    joitakin oppilaita jäämään koulun jälkeen luokka-
    huoneeseen.

    Jostain syystä minäkin jäin norkoilemaan ovenrakoon.
    Opettaja kertoi että hän jakaa nyt muutaman parin
    hiihtokenkiä ahkerasti koulua käyneille opppilaille.
    Olin kateellinen,enkö minä ollut opettajan mielestä ahkera?

    Lasten kädet kurkottivat innostuneesti kohti opettajaa
    ja eräs poika nosti mustavalkoiset monot korkealle
    päänsä päälle kuin palkintopokaalin. Ei voi tietää
    mitä kenenkin mielessä liikkui, mutta kaikki ainakin
    lähtivät iloisina koteihinsa.

    Kun kerroin tapauksen äidille hän totesi vakavana:
    Hyvä että pitkämatkalaiset saivat uudet jalkineet.

  4. En voi olla ihmettelemättä entisten opettajien vallan käyttöä ja nöyryyttämistä. Vai eivätkö todella ymmärtäneet. Monia vastaavia tarinoita olen kuullut. No, menneet ovat menneitä, mutta monelle traumoja jäi.

  5. Sydäntä satuttava kertomus! Toivottavasti nykyisessä opettajakunnassa ei ole enää moista sokeutta ja ymmärtämättömyyttä.

  6. Ilmarin satuttava lapsuusmuisto seuraa häntä varmasti läpi elämän.Elämä ja ihmissuhteet olivat huomattavan erilaiset sodan jälkeisinä vuosikymmeninä kuin nyt.Uskon ja toivon että opettajat eivät tahallaan tai ilkeyttään toimineet kuvatulla tavalla.Kysymys oli ymmärtämättömyydestä ja yleisestä sen ajan sivistystasosta.
    Oma vastaavanlainen kokemukseni on 60-luvun alusta.Uudenkylän koulun alaluokilta.En päässyt Äitiepäivä juhlien ohjelman esittäjiin.Opettaja ilmoitti ettei minun tarvinnut itse asiassa tulla koko juhliin kun äitini oli kuollut.Kokemus oli voimakas ja kulkee mukanani läpi elämäni,kuten Ilmarin vastaavanlainen kokemus hänen elämässään.

  7. Kiitos tarinasta Ilmari. Tuollainen kouluajan kertomus palauttaa varmasti itsekullekin mieleen yhtä ja toista kouluajoilta. Jotain jää mieleen jokaiselle. Miellyttäviä ja ikäviä muistoja. Ikävät haluaisi unohtaa. Tuli vain mieleen, että juuri köyhyyteen viittaavat loukkaukset ovat jääneet parhaiten (pahiten) mieleen. Köyhyys oli silloin niin hävettävää ja ala-arvoista. Eikä siitä voinut missään nimessä puhua. Nyt on toisin. Köyhyyttä on edelleen ja se on yhtä ikävää, mutta siitä voi sentään puhua.
    alpoaatos

  8. Ilmari, kiitos, että jaoit koskettavan tarinasi kanssamme. Mielestäni meidän olisi hyvä itsekunkin kertoa ja kirjoittaa muistiin jälkipolvillemme tarinoita lapsuudestamme ja nuoruudestamme, jolloin kaikki oli toisin kuin nyt. Vaikka köyhyyttä on nytkin, niin uskoisin kaikilla kuitenkin olevan esim. joka vuodenaikaan sopivat ehjät jalkineet.

    Kumppareihin liittyen minulla on muisto 50-luvun puolivälistä. Oli aurinkoinen lämmin syyskuun sunnuntai. Isä oli tuonut lauantaina minulle kaupalta uudet tummansiniset kumpparit. Koko sunnuntaipäivän kuljin uudet kumpparit jalassa, vaikka oli poutasää. En malttanut riisua niitä tuvassakaan. Istuin vaan onnellisena tuvan penkillä ja ihailin kumppareitteni kiiltävää ja vielä naarmutonta sinistä pintaa.

    Sunnuntaina, käydessäni markkinoilla Hakaniemen torilla, näin mustat kumpparit, joissa oli vaaleanpunaisia ruusuja. Olen ajatellut nyt eläkkeelle jäätyäni, että tummien kumppareitten aika on ohi. Hankin jotkut iloisen väriset tai ruusukumpparit.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *