Kuin kissa ja koira

Pellon pientareelta, osa 5

Anopin pellon pientareella. Värikuvat EJ

Saduissa sammakko saattaa suudellessa muuttua prinssiksi, mutta kuinka ”prinsessasta” tuli tavallinen navettakissa? Kerrostalossa asuessani sain lahjaksi tyttökissan pennun. Se oli oppinut niin hienoille tavoille, ettei sille kelvannut muu ruoka kuin sydän ja erikoiskerma. Kissanpito kerrostalossa osoittautui mahdottomaksi, ja niinpä veimme sen kevään koittaessa anopin seuraksi Kaustajärvelle.

Jostain oli heti ilmestynyt vieras koira ja ajanut kissaparan korkealle kuusen latvaan, josta se ei ollut uskaltanut tulla alas. Viikon kuluttua menimme kylättelemään. Mieheni sai houkuteltua kissan alas puusta. Sen jälkeen tälle hienottarelle kelpasivat perunankuoretkin. Syksyn tultua anoppi vei kissan järven toiselle puolelle taloon, jossa tarvittiin navettakissaa. Misu oli sopeutunut erittäin hyvin ja jälkeläisiä lienee vieläkin paikkakunnalla.

Huonosti meinasi käydä sillekin kissalle, joka oli pudonnut tikapuilta tikkaiden juurella avoinna olleeseen jäteöljyastiaan. Onneksi astia oli matala, joten kissa oli päässyt omin voimin pois, tosin turkki surkeassa kunnossa. Kissa oli nuoleskellut itsensä pikkuhiljaa puhtaaksi, ja koska kissalla on yhdeksän henkeä, oli tämäkin katti jäänyt eloon.

Uitettu koira

Kaikki mieheni lapsuudenkodissa olleet sekarotuiset koirat olivat olleet Nalle-nimisiä. Eräs niistä oli jäänyt riimunpätkästä kiinni puronvarrella olevaan piikkilankaan joutuen viettämään kokonaisen yön kylmässä purossa. Seurauksena Nalle sai jonkin sorttisen reumatismin.

Toinen Nalle oli osannut temput, jotka sen aikaisten koirien kuuluikin osata, kuten tassun antaminen ja mukin kääntäminen. Tämän Nallen bravuuri oli ollut sellainen, että kun kysyttiin, kuinka vanhatpiiat nukkuvat, Nalle kierähti selälleen ja nosti tassut kohti kattoa. Sinkku-sanaahan ei silloin tunnettu. Pojankoltiaiset olivat opettaneet koiralle tempun sen kummemmin ajattelematta.

Koira haudattuna

Tyttärellämme oli koira, punaturkkinen pystykorva. Eräänä kuumana kesäpäivänä se tonki kivirauniota saaden kyyn piston kuonoonsa, ehkä toisenkin etukäpälään. Anoppi näki tapahtuman kesämökin ikkunasta, joten tiesimme rientää koiran avuksi.

Eipä mennyt monta minuuttia, kun koira makasi tönkkönä kyljellään. Tytär ja anoppi itkivät isoon ääneen ja mieheni lähti kaivamaan heti hautaa pellon reunaan. Itse menin pahoilla mielin etsimään aitasta matonpätkää, johon koira käärittäisiin. Koiran olimme nostaneet lipputangon juureen odottamaan viimeistä matkaa. Ohikulkiessani kumarruin silittämään koiran kuonoa ja sanoin: ”Voi Rippe-parka, kuinka sinulle kävi!”

Koira ei hievahtanutkaan, mutta sen toisen silmän ripset räpsyivät. Hautajaiset keskeytettiin ja koira kannettiin takaisin mökin kuistille. Siinä se makasi vuorokauden, heräsi sitten ”kuolleista”, hoiperteli pari päivää kuin humalainen ja jäi eloon.

Pilvikäärmeitä

Käärmeisiin liittyi paikkakunnalla paljon uskomuksia. Yksi sellainen oli, että tapettu käärme piti polttaa, haju pitäisi muut käärmeet loitolla. Aivan tosissaan uskottiin myös ”pilvikäärmeisiin”. Kun kuulin niistä ensimmäisen kerran, uskalsin epäillä, mutta minulta kysyttiin, että mistäs ne muuten ilmestyisivät jo keväthangille? En käynyt kinaamaan tästä asiasta, totesin vain, että enpä ole kuullutkaan aikaisemmin.

Eräänä äitienpäivänä tällainen ”pilvikäärme” oli luikerrellut aivan portaan eteen. Sieppasin kuistilta naulakon virkaa hoitaneen vanhan leipälapion ja nuijin kyyn kuoliaaksi. En olisi halunnut tappaa sitä, mutta tyttäremme oli vielä pieni ja niin eläinrakas, että oli jo kerran meinannut ottaa kerällä päivää paistattelevan kyykäärmeen syliinsä. Onneksi jäi ihmettelemään selässä olevaa sahanteräkuviota.

Tallin takana

Kahvitauolla 1936.

Ennen sotia, kun heinämiehet istuivat raunioilla kahvitauolla, luikerteli käärme erään Kukkovaarasta kotoisin olevan tytön helmojen sisäpuolelle. Tyttö oli säikähtänyt niin pahanpäiväisesti, että toipuminen kesti pitkiä aikoja.

Mieheni muistaa, kun käärme pisti heidän hevostaan pihaopotassa. Saarivaarasta haettiin Ontrein Okulia, joka sitten oli tallin takana loitsinut eläimen kuntoon. Koska kukaan ei saanut olla katsomassa, ei voi tietää, mitä taikoja Okuli oli tehnyt. Kaikesta huolimatta hevonen oli jäänyt henkiin! Ilmeisesti olisi jäänyt ilman poppakonstejakin. Ehkä Okulin läsnäolo rauhoitti talon väkeä ja hevostakin.

Jossittelua

Nyt käärmeitä ei ole näkynyt kymmeniin vuosiin. Pihapiiriä ympäröivät pellot on kasvatettu kuusikoiksi ja pihamaan ruoho pidetään lyhyenä ruohonleikkurilla. Eipä silti, ei ole näkynyt kissoja eikä koiriakaan muuta kuin satunnaisesti. Joskus vanhaa aittaa ja navetan raunioita katsellessani kuvittelen, minkälaista olisi, jos ajan ratasta voisi kääntää vaikka yhdeksi vuorokaudeksi taaksepäin. Mieheni kyllä väittää, että en pärjäisi päivääkään niissä olosuhteissa, mutta sittenkin.

Entisen hevosopotan kalliolla kasvoi valkoista ja punaista kissankäpälää. Ne ovat kadonneet, mutta kissankellot ja koiranputki pitävät vielä pintansa.

Sarjan päätösjaksossa hyräilen Peltoniemen Hintriikan surumarssia.

Tellervo

1 comment for “Kuin kissa ja koira

  1. Ei liity tämä kommenttini mihinkään, mutta en malta olla mainitsematta, kun katselin TV:stä Veskun juttua ja illemmalla
    Kaija Saariahon oopperaa olivat aivan erilaisia katsottavia, mutta
    Veskun ohjelma oli hauska, en ollut kovinkaan monta kertaa katsonut niitä, Saariahon oli koskettava ja sikäli kuin musiikista
    ymmärrän yhtään mitään tykkäsin katsoa ja kuunnella. Terv. mirjasisko

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *