Saparoveitsi

Tapahtumapaikkana on Patsolan vaaran mummola, Karvinen. Eletään ilmeisesti vuoden 1955 loppukesää. Ilmassa väreilee jännitystä. Sika lahdataan tänään. Navetan luona on puukkoa, veistä, kirvestä, kuumaa vettä, puhtaita astioita ja keitettyjä riepuja. Make-eno touhuaa nuorena isäntänä etummaisena, muut olemme apujoukkoina. Nyt se alkaa. Mitä ihmettä, saparon leikkuuveistä ei olekaan. Nyt Sakari äkkiä hakemaan Pitkäsestä. Kiire. Ala mennä ja lujaa.

Minähän menen. Avojaloin polvihousuissa pitkin hiekkatietä noin puoli kilometriä Pitkäseen. Suoraan tupaan. Ei ole aikaa koputella. Taitaa olla muu väki töillänsä. Vanha emäntä keinuttelee tuvassa. Vai saparoveitsi. Katsotaanpas. On siinä hidas vähnikäs, ajattelen. Kääntelee uusimiseen kaappien ovia ja plaraa lusikoita ja haarukoita. Eikö vieläkään ala löytyä, käyn jo kovin malttamattomaksi. Emäntä harmittelee, että se heidän saparoveitsi onkin Kalliossa. Käyppä sieltä hakemassa.

Lähden ja lujaa. Juoksen kohti Kalliota ehkä 50 metriä. Sitten liinat kiinni. Miksiköhän sitä saparoa ei leikata puukolla, mietin? En menekään Kalliolle. Käännyn takaisin. Ei ole enää mitään kiirettä.

Menen navetan luokse. Sika on jo paloina suolatiinussa. Sanon, ettei saparoveistä ollut Pitkäsessä.

Asiasta ei puhuttu jälkeenpäin koskaan. Olin oppinut, jos olin oppinut. Olin poissa teurastushetken ja opin suodattamaan kuulemaani. Kantapään kautta. Sanan varsinaisessa merkityksessä.

Sakari H

9 comments for “Saparoveitsi

  1. Onko rotanhäntäviila tuttu?

    Saapas näkee mitä kenkä tekee, tarinasi
    toi taas mieleeni samantyyppisen muiston
    lapsuudestani.

  2. Näitä veikeitä juttuja vain lisää. Iliman Värtsiä on ikävä olla.

  3. Kuinkahan monin tavoin sitä on tässä maassa ”höynäytetty” pieniä ihmisenalkuja? Kenties tarinoita löytyisi vaikka kirjaksi asti, jos joku alkais kerätä.

    Minulla meni vähän kauemmin tajuta asioiden oikea laita kuin Sakarilla. Tarina liittyy sisareni syntymään. Olin silloin neljän vuoden ikäinen. Sisareni syntyi kotona kammarissa helmikuun pakkasilla. Minulle kerrottiin, että kätilö toi sisareni matkalaukussa ja vauvan lisäksi matkalaukussa oli myös jauhopussi. Kätilön oli kuulema tarkoitus leipoa meillä, mutta vauva oli potkinut jauhopussin hajalle ja niin leipominen jäi. Vauva oli tietysti ihan jauhoinen ja sen takia se piti pestä.

    Oletan, että kätilö on mennyt kammariin kapsäkkinsä kanssa ja sitten kun vauva oli syntynyt, kätilö tuli pesemään sen tuvan puolelle. Minä olen tietysti ihmetellen kysellyt talvipäivän poikkeavista rutiineista ja sitten minulle sepitettiin tuommoinen tarina, eikä mitään haikarajuttuja.

    Tarina taisi kyllä olla aikalailla enteellinen. Sisareni on nimittäin työskennellyt matkailualalla jo 38 vuotta ja matkalaukku on kuulunut oleellisena osana hänen elämäänsä.

  4. ”Saparoveistä lapset ei löydä….”

    laulaa Jaakko Teppo
    ja jatkaa

    …”Mikko-sika on nyt Mallorcalla,
    varjossa se istuu palmun alla…”

  5. Ei uskois, että minäkin kaupunkilaisena jouduin näkemään teurastusta, kun mummolla oli mm. lampaita ja hän asui aika lähellä kotiani. Jouduin jopa hakemaan tuota iljettävän näköistä verta mummoni luota.
    Lasten synnytyksestä sen verran, että äiti synnytti meillä kotona ja meidät käskettiin asialle. Minun jälkeeni syntyi kaksi sisarusta
    mutta minä nyk. Joensuun laulutalolla.
    Mirjasisko

  6. Mukavasti muotoiltu kirjoitus. Minä en ole saparoveitsestä kuullutkaan aiemmin…

    ”Saparoveitsen” haku tekniikkaa olisi varmasti kannattanut käyttää meilläkin kotona, kun silloin lapsena olin todistamassa paraatipaikalla kuinka henki otetaan elukalta…Ikävä mielikuva jäi kyllä lapselle ja elävästi on mielessä edelleen.. Elämä on kovaa! Ammutaan tai lyödään hengiltä, ruuvaksi..

    Hyvältähän se varmasti maistui! Nam!

  7. Se nyt oli niin maanläheistä touhua se meidän lapsuus. Tupaan komennettiin ampumisen ajaksi, mutta kohta jo äiti huuteli verta vispaamaan.
    Porsailta kun otettiin ”mokkulat” pois, niin niitä jodinhajuisia pikkunyyttejä saimme kuljettaa navetalta tupaan ja taas takaisin.
    Synnytysyöksi oli oikein tunkua, kuka pääsee äidin kaveriksi ottamaan vastasyntyneitä vastaan. Siellä hevosen ”rupussa” niiden vaaleanpunaisten lämpimien tulokkaiden kanssa tuli eräätkin nokoset vetäistyä.
    Mukavaa hommaa mielestäni myös oli pikkupossujen syöttö. Kun oli epäluotettava emakko, niin possut piti käyttää tissillä vartioinnin alaisena.
    Muistan niin juhlavana tuokion, kun sunnuntaina pikkupossut kahdessa kerroksessa ”jonnottivat”maitoa emon tasaisen röhkinän säestäminä ja aurinko paistoi ikkunasta oljilla pehmustettuun karsinaan.

    Otsikkoon mennäkseni en saparoveistä tarvinnut hakea, mutta muuta juksausta kyllä tulin kokemaan, se on jo toinen tarina.

  8. ”Johannes 24.3.2011, 7:14 Onko rotanhäntäviila tuttu?”

    Tuttuhan se. Rotanhäntäviilaksi sanottiin pyöröviilaa ja pyöröraspia. Mutta asiayhteydestä arvailen, että Johannes tietää sille muunkin merkityksen.

    Pian tiedämme mekin, heti sen jälkeen, kun Johannes saa taottua selittävät puustaavit läppärin näppylöihin. Ole hyvä vaan. Odotamme jännityksellä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *