Emäntä ”eläinlääkärinä”

Onnellisia kanoja ja kanojen hoitajia Koivikolla 1970-luvulla. Jutun kuvat EJ.

Pellon pientareelta, osa 2

Koivikon päärakennus, josta osa oli Arppen ajoilta.

Tämä tarina syntyi kuin itsestään jatkoksi Värtsissä ilmestyneelle kirjoitukselleni ”Laidunkauden avajaiset”. Kun olin panemassa pistettä tuolle tarinalle, tuli sanasta tarkkailukarjakko mieleeni Suvi Tanskasen kirja Kiteen Koivikko – 120 vuotta maatalousopetusta. Kirja on ilmestynyt 1996 ja kirjahanketta taloudellisesti tukeneiden joukossa mainitaan myös Värtsilän kunta.

Karjanhoito-opissa

Olen tutkaillut kyseistä kirjaa jo aikaisemminkin, koska Suojärvellä syntynyt mummoni, jota kutsun tässä tarinassa Dunjaksi oli käynyt Koivikon karjanhoitokoulun 1911 – 1912 ja valmistunut sieltä tarkkailukarjakoksi eli assistentiksi. Myös kaksi ukkini pälkjärveläistä sisarta olivat käyneet samaa koulua 1900 -luvun alkupuolella. Toinen heistä jäi koulun päätyttyä karjakoksi Koivikon tilalle.

Oppilasluetteloita tutkiessani huomasin, että koulussa oli ollut tohmajärveläisiä oppilaita hyvinkin runsaasti, mutta Värtsilästä ei kovinkaan monta. Ensimmäinen Värtsilän tyttö on Anna Lievonen, hänen nimensä löytyy vuodelta 1924.

Kirjaa lukiessani hämmästyin, kuinka monipuolista opetusta kyseinen oppilaitos on tarjonnut jo alusta alkaen aikana, jolloin varsinkaan tyttöjen kouluttaminen ei ollut kovin yleistä. Alkuaikoina opettajakunta on ollut pieni ja koulupäivä pitkä. Opetus oli painottunut käytännön harjoituksiin ja työhön. Mummoni kävi karjakkokoulun aikana, josta käytetään nimeä Akseli ja Thea Branderin aika (1909 – 1951). Vuosina 1877 – 1953 Koivikolla koulutettiin karjakoiksi kaikkiaan 400, pääasiassa pohjoiskarjalaista tyttöä. Kun koulutetut karjakot päätyivät useimmiten talon emänniksi, veivät he saamansa opit omiin talouksiinsa ja näin kohottivat karjanhoidon tasoa koko maakunnassa.

Sivistyneitä lehmiä

Pekka Tahvanainen esitteli Koivikon lehmiä uudessa navetassa 1990-luvulla.

Emännäksi Pälkjärvelle päätyi myös mummoni Dunja. Koulun vaikutusta saattoi olla, että hänen emännöimänsä talon lehmät kuuluivat kantakirjaan. Eräs satunnainen ohikulkija oli poikennut sanomaan, että teillä on sivistyneitä lehmiä! Dunjalla lienee ollut luontaistakin taipumusta sairaiden eläinten hoitoon, mutta varmasti myös koulussa saadut opit olivat suureksi avuksi. Niinpä häntä tultiin kauempaakin hakemaan kuin kätilöä konsanaan, silloin kun eläimet tarvitsivat apua.

Mielellään Dunja olikin lähtenyt eikä koskaan huolinut rahallista palkkaa vaivoistaan. Dunjan parannuskeinot perustuivat siis Koivikon karjanhoitokoulussa saatuihin oppeihin, eikä hän suinkaan pyrkinyt kilpailemaan oikean eläinlääkärin kanssa tiedoissa ja taidoissa. Dunjan lapset eivät olleet ilahtuneita, kun äitiä haettiin ”virkamatkoille”, sillä omat kotiaskareet jäivät silloin tyttärien harteille. ”Koko kylän pelastus!” oli eräs mies riemuinnut, kun Dunja paransi hänen ainoan lehmänsä.

Lypsykoulusta kehittämiskeskukseksi

Maatalousopistosta oli hyvää vauhtia tulossa Keski-Karjalan alueen kehittämisen veturi Pekka Tahvanaisen ollessa johtajana 1980-90 -luvuilla. Nykyisin Koivikon toimintoja ollaan lähinnä ajamassa alas.

Monta muutosta on Kiteen Koivikolla tapahtunut niistä ajoista, kun Arppen perikunta myi vuonna 1867 osan Koivikon tilasta maanmittari A.O. Nordlundille, joka oli suunnitellut viinatehdasta Koivikolle. Kiteen pitäjäkokous kuitenkin tyrmäsi tämän suunnitelman. Nordlundista tuli lopulta viinatehtailija, sillä Branderilta tilakaupassa saamillaan rahoilla hän rakennutti Värtsilään oluttehtaan, joka purettiin vasta kieltolain tultua voimaan. Varsinaiset karjanhoitokoulun vaiheet alkoivat, kun Axel ja Anna Brander (1871 – 1909) olivat Koivikon omistajina.

Mainitsen vielä, että agronomi Erkki Kosonen Värtsilästä on toiminut Pohjois-Karjalan karjanhoitokoulun/Kiteen maatalousoppilaitoksen/Kiteen oppimiskeskuksen johtokunnassa useita vuosia, puheenjohtajanakin hän oli 1972 -1979.

Melkein kaikilla ikäluokkani ihmisillä lienee omakohtaisia muisteluksia lehmistä. Jokin vuosi sitten aiheesta oli kirjoituskilpailu, johon osallistui muistaakseni kolmisentuhatta kirjoittajaa. Kilpailun annista on koottu ainakin teokset: Meidän lehmät ja Ei auta, sanoi nauta.

Seuraavassa jaksossa kaivan hevosenkenkiä pajan pohjalta.

Tellervo

Hevoset ovat viime vuosikymmeninä vetäneet opiskelijoita Koivikolle.

5 comments for “Emäntä ”eläinlääkärinä”

  1. Ketin toimistokin toimi Koivikolla. Siellä pidettiin Ketin johtokunnan kokouksia.Nyt taitavat olla Kiteen keskustassa.
    Mirjasisko

  2. Kiitokset kertomuksestasi. Muistot Dunja-mummosta ovat samanlaisia kuin minulla on omasta äidistäni (s. 1910). Äitini oli käynyt Kainuun tietopuolisen karjanhoitokoulun ja tullut karjakoksi Huittisiin, jossa meni naimisiin paikallisen pientilallisen kanssa. Hänet tunnettiin kylän ”eläinlääkärinä” ja jos hänen taitonsa eivät riittäneet, vasta sitten haettiin oikea eläinlääkäri. Koostan nyt muistoja äidistäni, sillä teemme Huittisissa meijerimuistoista kirjaa ja karjakot kaipaavat täydennystä.
    terveisin
    airi viitanen

  3. Airi Viitaselle!

    Vaikka emme tunnekkaan toisiamme, niin on
    mukava kuulla, että tästä ”vanhasta” tarinastani on
    ollut iloa Huittisissa saakka.

    Yllätyin kun tutkailin Kiteen Koivikon karjanhoito-
    koulun historiaa. Koulun oppiaineet olivat hyvin
    monipuolisia.

    Menestystä kirjahankkeellenne!

    PS Jos tuo em kirjanen kiinnostaa, niin sitä voi
    kaukolainata Joensuun seutukirjastosta.

  4. Menin mainittuun paikkaan käytännöllis-tietopuoliseen karjanhoitokouluun syksyllä 1984. Se oli viimeinen mahdollisuus koko valtakunnassa suorittaa yksivuotinen ammattikoulu. Muutosvaiheen vuoksi (juuri silloin Koivikolle rakennettiin nykyisiä komplekseja) tämän viimeisen kurssin pituus oli vain 11 kuukautta; kesätyöjakso oli kuukauden normaalia lyhyempi.

    N. 30 oppilaasta kaksi kolmasosaa oli tyttöjä; romansseja tietenkin syntyi, joista kaksi johti avioliittoon: Paula – vaimoni on niitä tuliaisia ja nykyisin Punkaharjulla asuvat Sirpa ja Mika Luukkainen tapasivat toisensa myös Koivikolla.
    Omat vanhempani ovat niinikään tutustuneet toisiinsa Järvenpään Maatalousnormaalikoulussa 1950-luvulla.

    Koulutus oli todella monipuolinen ja täsmälleen yhdenvertainen sekä tytöille että pojille. Karjanhoito, peltoviljelys, kotitaloustyöt, koneoppi ym. ammatti- ja yleissivistävät aineet sekä teoriassa että käytännössä antoivat hyviä eväitä lähteä eteenpäin jatko-opintoihin ja työelämään.

    Kolme vuotta sitten vietimme kurssimme 25 – vuotisjuhlaa Koivikolla. Mukaan oli kutsuttu oppilaiden lisäksi myös silloinen koulun henkilökunta, heistä osa oli jo tosin siirtynyt ”tuonilmaisiin”. Mukava oli vaihtaa kuulumisia ja viettää kesäinen päivä yhdessä.

  5. Anoppini oli aikoinaan karjakkona Tohmajärven eläinlääkäri
    Raumalla, jossa hän oppi paljon eläinten lääkintään
    liittyviä taitoja.

    Enoni tapasi tulevan vaimonsa Koivikolla harjoitusjakson
    aikana. Amerikkaan muutettuaan he kävivät aina Suomen
    vierailujensa aikana Koivikolla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *