Pellavapaitatarpeita kehrättiin vielä 70-luvulla. Kuva EJ
Kun tulee sellainen hetki, että ottaa huomisen selkä edellä vastaan, niin huomaakin, että taakse näkee kauemmaksi. Tässä yksi tarina.
Oli eräs kevät sotien jälkeen, kun äiti ja mummo muokkasivat maan ja kylvivät siihen pellavansiemenet. En siihen kasvuaikana vielä erikoisemmin kiinnittänyt huomiota, mutta syksyllä alkoi tapahtua työvaiheita, joita riitti seuraavaan kevääseen saakka. Syksyllä mummo leikkasi pellavan sirpillä lyhteiksi. Ainakin yhtenä syksynä naiset leikkasivat viljaakin sirpillä.
Muistan kun äiti syksyllä valjasti hevosen lavakärryn eteen ja pellavalyhteet nostettiin kyytiin ja vietiin Särkilammen rantaan painojen alle likoon. Lampi oli kirkasvetinen. Löytölampi olisi ollut oman maan reunassa.
Lyhteet olivat liossa muutaman viikon, jonka jälkeen ne haettiin pois. Alkoi saunan lämmitys, jossa pellavalyhteet kuivattiin. Sitten alkoi ilmestyä monenlaista työvälinettä. Mitä ei ollut itsellä, niitä hakivat naapurista lainaksi. Kaikki työvälineet olivat käsin tehtyjä.
Ensin mummo loukutti pellavan. Sillä tehtiin karkeampi työ. Sen jälkeen hän lipsusi. En muista, oliko siinä vielä jokin työvaihe ennen kehräämistä. Seuraavat työvaiheet tapahtuivat syksyn ja talven aikana.
Mummo kiinnitti pellavakuontalon rukin lapaan, kun hän aloitti rukilla kehräämisen. Hän oli taitava kehräämään. Samoin äiti kutomaan. Oli vielä monta työvaihetta, ennen kuin kutominen alkoi. Itseä kiinnosti puolaaminen, samalla sai polkea rukkia.
Viimein ilmestyi pieneen mökkiin kangaspuut, jotka veivät melkoisen tilan, mutta ei se silti tuntunut ahtaalta. Äiti aloitti kutomisen ja sitä riitti. Tuli pöytäliinaa, pyyhettä ja lakanakangasta.
Mutta miksi tämä tarina? Äiti ompeli minulle paidan kutomastaan kankaasta ja varmaan toisillekin lapsille. Eikä se tuntunut karkealle, vaikka ei ollut aluspaitaa. Se oli jo kevättä, kun menin kouluun uusi pellavapaita päällä.
Ensio Immonen
Kyllä ne entisajan äidit moneen kerkesivät. Ja lapsillekin opettivat monet käsityön salat. Itsekin muistan jo kansakouluikäisenä kutoneeni pujotteluliinoja, ns Karjalan liinoja ja reikäkuviollisia pellavaverhoja.
Mutta kyllä ne pässinpökkimät sukat tuntuivat alussa tosi karkeilta, kunnes pehmenivät käytössä.
Monet oli konstit, miten mukava oli esimerkiksi köllötellä posteleilla, jotka oli juuri täytetty tuoksuvilla oljilla.
Kantelettaren runossakin
Oho kullaista kotia
kerrotaan että:
”Lämmin paita liinainenki
oman äitin ompelema…”
Kyllä ne entisajan immeiset oli tosi käsikkäitä, ja kaikki piti ite tehä mieli kulkea lämpimissä vaatteissa. Ja samahan se oli miehilläkin, kun piti niin paljon osata eri työtapoja, että sai perreelle leipää.