Ian McEwan: Polte, suomennos: Juhani Lindholm, Otava 2010.
Muistan lukeneeni McEwanin esikoisen, Sementtipuutarha, joka jäi mieleen kauhuefektiensä vuoksi. Siinähän lapset hautasivat vanhempansa sementtiin talon alakertaan ja elivät estottomassa eroottisuudessa, niin sisaruksia kuin olivatkin. McEwan on tarttunut usein aiheisiin, joissa ylitetään tietyt inhimillisyyden rahat. Joskus on kysymys kuolemaan johtavista eroottisista leikeistä, joskus muista rajatiloista.
No, kirjailijoita on yleisilmeeltään monenlaisia. McEwan on jonkinlainen outo lintu, niin mestarismies kuin onkin. Eiköhän se Nobel napsahda hänellekin, kun jaksaa vain odotella.
Tämän Poltteen, joka lueskelin pari viikkoa iltalukemisena, päähenkilö on nobelisti, jonka alana ovat uudet energiaratkaisut. Yksityiselämässä hänen alanaan ovat sen sijaan avioerot, sillä viides vaimokin, joka on proffan mieleen, lähtee putkimiehen matkaan, kas kun lihaksikas remonttimies tarjoaa jossakin suhteessa enemmän elämän iloja kuin ylirasvoittunut ja itseensä ja ihmisiin kyllästynyt nobelisti.
No nobelisti Beard johtaa uuden energiahankkeen yhteyteen tehtävää laitosta ja hän ei oikein jaksa ymmärtää nuoria poninhäntäpäisiä miehiä, jotka kuvittelevat olevansa asiantuntijoita. Nobelisti on syvästi kyllästynyt yrittämiseen, mutta hän pitää tuntosarvet pystyssä ja on valmis nappaamaan esim. aurinkoenergiaidean alaiseltaan.
Polte on tavallaan erilaista McEwania kuin aiemmat. Se ei mene rajatilanteiden alueelle, vaan pyrkii analysoimaan proffan elämää ja ironisoimaan vanhentuvan miehen suhdetta ihmisiin ja työtovereihin. Kirja on lukemaan houkutteleva, mutta tilanteen tulehduttavat ja ironisoivat tehot tekevät siitä joskus hivenen puuduttavan kokemuksen.