Kupparin työkaluja. Kuva Maija-Liisa.
Mummoni toimi aikanaan kylällä kupparina ja hierojana. Puoliksi leikillään ja puoliksi tosissaan hän toivoi minusta työnsä jatkajaa. Ei minusta kupparia tullut, vaikka sarvet minulle jäivätkin. Eikä mummoni aavistanut, miten maailma tulisi muuttumaan ja hoidot sen mukana. Tulisivat fysikaaliset hoidot, ja siihen varta vasten koulutetut henkilöt.
Kuppaaminen on vanha kansanparannuskeino, jota käytettiin yleishoitona lähes vaivaan kuin vaivaan. Toimenpide alkoi saunan lämmittämisellä. Mummoni pesi hoidettavan henkilön kuumassa saunassa aina itse. Enkä mitään infektioita muista koskaan tulleen. Haavat paranivat muutamassa päivässä, jättäen lähes huomaamattomat jäljet.
Mummo otti liotusastiasta sarven kerrallaan ja imi sen kiinni kupattavan ihoon. Käytettyjen sarvien määrä riippui varmaan taudin ja vaivan mukaan, muutamasta sarvesta jopa 10 – 20 sarveen. Kertaalleen imetyn sarven hän poisti aloittaen ensin imetystä. Syntyneeseen punoittavaan alueeseen hän sitten naputteli pystysuunnassa pieniä haavaumia ihan siihen tarkoitukseen tehdyllä veitsellä. Mummo imi sarven sarvi kerrallaan takaisin paikoilleen, ja ne saivat olla, kunnes täyttyivät ” pahasta verestä” ja putosivat tai poistettiin. Sitten tarvittiin vielä huolellinen huuhtelu.
Tavallisimmat kupattavat alueet olivat niskan- ja hartianseutu sekä selkä- ja sivujen pakotukset. Ristiselkäkivut, lonkat ja jalat. En muista mummoni kupanneen pään alueelle. Kuppaajan sesonkiaikaa oli kevät, jolloin pitkän talven jälkeen ”pahat veret” oli syytä saada pois, ja uudet pääsivät kasvamaan. Samoin syksyllä oli syytä kuppauttaa, koska useat ruumiinosat olivat kipeänä raskaiden maataloustöiden jälkeen. Mätäkuun aikana ei kupattu.
Säärten alueelle käytettiin usein kuppaamisen sijasta kassaamista, koska sarvia oli niissä vaikea saada pysymään kiinni. Kipeiden, väsyneiden tai puutuneiden jalkojen hoitamiseksi pohkeiden paksumpiin kohtiin iskettiin pituussuunnassa tasavälein pikkuisia haavoja.
Kuppaamisen suosio perustui varmaankin välittömään hyvänolon tuntemukseen. Kupattava itse näki, miten ”paha veri” otettiin pois. Ehkä lujaa uskoakin asian puolesta tarvittiin.
Mummoni oli tässä ammatissa nainen paikallaan, ja ihmiset usein hänen puoleensa vaivoissaan kääntyivät. Vaikka kuppaus oli jo minun lapsuudessani katoavaa kansanperinnettä, saivat hoidettavat mummoni kuppaussaunoissa vaivoihinsa varmaan apuakin. Eipä oikein muutakaan ollut tarjolla.
Maija- Liisa
Napit kuuluivat aikoinaan tärkeänä osana
vaatetukseen. Kuka muistaa sukkanauhat
ja niissä olleet napinreiät?
Kaikkien lasten tuttu oli loru:
Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari…
Lorua lukiessa sormeiltiin samalla leningin
tai puseron nappeja, tarvittiin neljä nappia että
olisi saanut arvonimen kupppari.
—-
Maija-Liisa, onko sinulla tietoa olivatko
kupparit aina naisia?
Minäkin muistan tuon lorun, jota rallatettiin lapsena. Näitähän
oli useitakin: Maalari maalasi taloa, sinistä ja punaista..
En tuntenut muita kuppareita, kuin tämän Aino-mummon, joten en
osaa sanoa, että kuppasivatko miehetkin. Näin mutu-tuntumalta
voisi veikata, että lähes kaikki kupparit olivat naisia. Yhden
mieshierojan muistan lapsuudestani.
Maija-Liisa mainitsee kuppauksen katoavana kansanperinteenä. Se taitaa kuitenkin taas olla ihan voimissaan oleva hoitomuoto siitä päätellen, että kuppareilla on oma yhdistys, joka on perustettu 1996 http://www.kuppaus.fi/kuppaus.htm Kuppausvälineet ovat kehittyneet entisajoista, enää ei käytetä lehmänsarvia.
Yhdistyksen jäseniä on ympäri Suomen, yksi Tohmajärvelläkin. Mitäs jos EJ kävisit kupparilla ja tekisit siitä jutun Värtsiin?
Äidilläni oli tapana sanoa lähtiessään saunaa lämmittämään: ”Sauna lämpiimään, sarvet likoon ja sana kylälle.” Sanonta liittynee siihen, että talossa on vierailulla kuppari.
Tellervo, kyllä sukkanauhat muistetaan! Sellaiset harmaat, jotka oli kiinnitetty raidallisesta flanellista ommeltuun liiviin. Meillä sukkanauhat ostettiin kulkukauppias Raatikaiselta.
Katoava kansanperinne se oli Aino-mummoni aikaan kaikkine
kuppaussaunoineen ja sarvineen. Olin tietoinen kuppauksen
nykykäytöstä.Kuppaus tuli nykyaikaistettuna uudelleen käyttöön. Itse en mene kupattavaksi ja onneksi Lissu
pyysikin toimittajan menemään.
Nykykielessä kuppaus- sanaa käytetään muissakin yhteyksissä:
jos joku viivyttelee tai joku on ottanut vaikka toisen rahat- kuppaa.
Hei tytöt, kyllä täälläkin muistetaan sukkanauhat ja liivit. Liivit oli ommeltu flanellista, raidallisesta, mutta muistelen, että oli myös yksväriset (valkoiset) Ja napit etupuolella. Harmaat sukkanauhat, joissa oli reikiä, jotta oli varaa laittaa sukat vähän tiukemmallekin, että eivät lököttäneet!
Yhtenä jouluna sain kaupungissa asuvalta kummitädiltä lahjaksi vaaleanpunaiset kaupasta ostetut liivit; se oli mieleinen
lahja. Vaan nyt kyllä saattaisivat nuo flenelliliivit tuntuakin hyvältä, nää nykyisethän puristaa joka kantilta. Heh.
Ne vaaleanpunaiset liivit olivat kuin aluspaita ja sukkanauhoissa sellaiset lukkosysteemit. Tosi luxusta siihen aikaan!
Muistanko nyt väärin, olikos niissä kaupan liiveissä ne sukkanauhat sekä edessä että takana? Omatekemäthän olivat minulla ainakin semmoisia yhden napin sukkiin sopivia. Muistuu tässä muutakin nyt mieleen, nekin kumiliivit. Hyi.
Myöhemmin saumallisten silkkisukkien tullessa muotiin, olivat
sukkanauhat jo edessä ja takana. Noista vaaleanpunaisista en
muista, että miten olivat. Mukavaa, että tulee tämä sukkanauha-
juttu nyt verestettyä.
Olivatkos nämä saumasukat silkkiä? Eikos puhuttu nailoneista, nyt ajateltuna nylon = muovi? Muistatteko, että kun niitä piti parsia kun tuli silmäpako (mikä sanahirviö), parsinlankana käytettiin hiusta? Kyllä tämä muisteleminen on mukavaa! Ja kun napit ja liivit ym on käsitelty, niin vieläköhän onnistuis napinreiän tekeminen käsipelillä?
Onkohan nämä nyt niitä ”tyttöjen juttuja”
kun yksikään mies ei ole uskaltautunut
kommentoimaan?
Näyttelijä Heikki Kinnusen tunnetuin levytys
lienee ”Rinsessan sukkanauha”, joten odotan
mielenkiinnolla miesnäkökulmaa asiaan.
Pitänee rohkaistua. Kyllä ne sukkanauhat ja liivit olivat hankalia aikoinaan.
Erkki,
mitähän niillä nyt sais aikaan..
Minullakin oli ennen kansakouluikää polvihousut ja pässinpökkimät jalan pituiset villasukat, jotka yläosasta olivat kiinni sukkanauhalla, ilmeisesti paidanhelmassa. Varsinaisista liiveistä on muistikuvia vasta myöhemmältä ajalta. Sukat kutittivat kovasti.
Mistähän minä sitten muistan silkkisukat? Olisko ekat olleet?
Nailonithan tietenkin oli. Sitä joskus ihmettelee, että
kun silloin tehtiin kaikkea niin paljon käsin ja aika riitti.
Entä jos nyt täytyisi nappireiätkin tehdä käsin? Ei ehdi, mutta
jos olisi pakko.
Pönkkähameet kai tuli saumasukkien kanssa samoihin aikoihin,
alushameet oli niin ettei meinannut ovista mahtua.
Thai-hieronnasta on tehnyt mieli juttua väsätä. Lieneekö kenellä siitä kokemuksia? Olen kuullut mainittavan, että se olisi melko tehokasta.
Pönkkähameet! Niin, nehän mekon helmat pönkättiin alushameilla?
Perunajauhoista muistaakseni tehtiin jonkunlainen liisteri, sillä silitettiin alushame, joka sitten vähän ”pönkötti”, sitten oli ne
sentin vahvusesta superlonista tehdyt alushameet ja joillakin rikkailla semmoiset ilmalla täytettävät, vannealushammetkin oli joillakin. Ja alushameen helmassa oli itse virkatut pitsit.
Se oli aikaa vuosia ennen Beatles-puseroa!
Tuo jutun teko Thai-hieronnasta on kannatettava ajatus. Itselläni
ei ole asiasta mitään tietoa.
Itse käyn suomalaisella miespuolisella fysioterapeutilla. Olen
käynyt jo vuosia saman henkilön käsittelyssä, ja häntä en vähällä
vaihda toiseen. Tarvittaessa hän on toiminut jopa runojeni arvostelijana. Esittänyt parannuksia.Dekkareiden lukijana hän
pääsee nopeasti runon juonesta kiinni. Monipuolinen palvelu.
Tähän mummooni palatakseni, niin hän oli myös osaava hieroja.
Varmasti kokemuksen kautta hänelle oli selvinnyt, että mistä
vaikkapa migreenisäryn sai loppumaan.
Jaloviinaa mummo antoi potilailleen joskus tarkoin varjellusta
pullostaan. Joskaan kenellekään ei tullut edes mieleen käydä
mummon pullolla jostain muista kuin lääkinnällisistä syistä.
Kerran mummo antoi minullekin viinaa johonkin vaivaan. Muistan
miten nukahdin.
Annelille vielä, että tuollainen superlon hökötys oli minullakin
alushameena. Harmi,ettei siitä jäänyt yhtään valokuvaa.
Oltiinhan me silloin nuorina nilkkasukkatyttöjä, mutta nykyisin
taitavat tukisukat olla enemmän tarpeen.Aikansa kutakin.
Vai että miehistä maustetta keskusteluun..<
äkkiä keskustelu muuttui kuppauksesta sukkanauhoihin, villasukkiin ja sitten nailoneihin. Tässä kohtaa minäkin pääsen mukaan. Olin metsähommissa niihin aikoihin kun haapapuu ei kelvannut mihinkään. Ne jätettiin pystyyn kuolemaan vaikka kaikki muut puut aukolta kaadettiinkin. Silloin tuli haavan pelastus: nailonsukat. Jostainhan ne nailonit piti tehdä kun kysyntä oli hirmuinen. Keksittiin, että haapapuu käy siihen tarkoitukseen. Ei mikä tahansa haapa vaan hapannut. Mitä hapanneempi sen parempi.
Silloin alkoi hapanneitten haapojen metsästys – vähäksi aikaa.
Tiedätkö Alpoaatos,että miten sukkien valmistus haavasta
tapahtui,koko se prosessi? En ole asiasta kuullutkaan.
Niin että nailonsukat eivät olekaan muovia vaan puuta. Kyllä nyt pitää googlettaa.
Tässä voi ihmeellisiä asioita lukea vielä vanhoilla päivillään. En oo koskaan kuullutkaan, että nailoneita tehtiin hapanneesta haavasta (taisi Alpoaatos huijata), vielä vähemmän olen tiennyt superlonisista alushameista. Näin ne salat paljastuvat.
Mutta miten saaha migreeni loppumaan? Jalanpohjasta painelemalla tietenkin. Siihen sain apua naispuoliselta vyöhyketerapeutilta. Taisipa jonkun kerran auttaa krapulaankin. Sydänsuruja ei kuulemma uskaltanut parantaa, muuhun kaikkeen vyöhyketerapia tehosi. Ja tuntui mukavalta, kun jalkapohjaa käsiteltiin.
Pikagoogletus ei löytänyt tietoa, että haapapuusta nailonsukkia, mutta luotetaan Alpoaatokseen.. Löytyi kuitenkin yksi linkki, on yritys joka myy AITOJA 60-luvun kreppinailoneita.
Maija-Liisa, oliko Sinulla pönkkäalushameen päällä Brigitte-puku?
Saumanailonit näyttivät aikoinaan viehättäviltä. Miksi ne katosivat? Toivottavasti tulevat taas joskus uudelleen.
Kyllä ne saumasukat ovat taas jo jonkin aikaa ollet käytössä!
Siis muotitietoisilla..
Onpas täällä ollut vilkasta keskustelua päivän aikana! Nauruun pyrskähdellen olen lukenut kommentteja.
Siihen aikaan, kun vielä oli ne flanelliliivit ja pitkät pässinpökkimät, niin hameen alle jäi pätkä paljasta reittä. Ei tuntunu mukavalle, kun hiihtäessä kaatu lumihankeen. 50-luvulla pitkät housut oli harvinaisuus maalaistytöllä.
Muistan kuulleeni tarinoita siitä kun pakkasellakin kuljettiin nailoneissa, niin ne jäätyivät kinttuihin kiinni.
Minä en tykänny saumasukista. Mulla ei nimittäin saumat pysyny suorassa.
Maija-Liisa, oiskohan eno lähettänyt sulle silkkisukat Amerikasta?
EJ kyseli kokemuksia thaihieronnasta. Olin 80-luvun lopulla Bankokissa ja Pattayalla. Molemmissa paikoissa kävin hotellissa hierojalla. En tiedä mitä oli nimeltään tämä hieronta, mutta hyvää teki. Pienet sirot naiset painelivat, venyttelivät ja taivuttelivat jäseniä. Sitä en muista varmaksi kävelivätkö vaiko konttasivat selän päällä. Tulee mieleen lähinnä shiatsu, kun muistelen tuota hierontakokemusta.
Muistan lapsuudesta, kun isä kävi lattialle makaamaan mahalleen ja sanoi: ”Tuleppas vähän könnimään isän selässä.” Minä sitten kontalleni isän selkään ja hiljaa polvillani konttasin edestakaisin pitkin selkää. Siinä varmaan työssä rasittunut selkä vetreytyi ja nikamat asettuivat kohilleen.
Saumasukat ovat kauniit, kunhan saa ne saumat pysymään suorassa,
niissähän se oli jatkuva vahtiminen.
Italiasta, Ranskan rajalta on elämänkumppani hakenut nailonlankaa
Torniossa 60-luvulla sijainneelle yhdenkoon sukkahousutehtaalle.
Mutta mistä lanka oli valmistettu, ei hän tiennyt.
Brigitte- pukua minulla ei varsinaisesti ollut, paitsi hameen
osalta. Ostin jostakin paksun mohairlankaisen villatakin.
Mummonikin vei mennessään hautaan tuon migreenin hoitokeinonsa.
Ei me silloin osattu katsoa oppia ottaaksemme. Vyöhyketerapia on
varmaan yksi hyvä hoitokeino. Akupunktio on myös hyvä, jos
löytyy pätevä hoitaja. En ole asiantuntija, mutta nuo niskan- ja
hartianseudun lihakset ja nikamat olisi hyvä pitää kunnossa, koska niiden alueiden jumittuminen edesauttaa migreenin syntymistä. Omien kunto-ohjelmien lisäksi minä käyn fysioterapeutilla säännöllisesti ylläpitävässä hoidossa.
Täällä netissä mainitaan selluloosapohjaiset muuntokuidut,
joiden raaka-aineet ovat enimmäkseen puuta.
Näitä kuituja: viskoosi, modaali,polynosic ja uusin lyocell.
En tiedä tuosta hapanneen haapapuun ja nailonsukkien yhteydestä muuta kuin mitä olen kuullut. Kaupan käynti oli ollut kiihkeää ja puun ostajia oli kuulemma kilvan kiertänyt katselemassa tienvarsia missä olisi ollut myytäviä haapapinoja. Kuulin sellaisenkin tarinan eräältä isännältä itseltään että joku olisi halunnut ostaa tämän haapapinon ja ihan käteisellä. Isäntä oli tehnyt kaupat. Ei aikaakaan kun joku toinenkin ostaja oli halunnut ostaa pinon. Käteisellä. Isäntä oli tehnyt jälleen kaupat. Kuka lie kerinnyt hakemaan pinon, ei ole tiedossa.
Poikasena ja vähän vanhempanakin ihmettelin kengissä olleita korkeita piikkikorkoja. Ne ovat kauniita ja naisellisia. Onko niillä muutakin tarkoitusta? Millaista piikkikoroilla on kävellä? Ei mahtas mulla onnistua.
Hesarista luin äskettäin, että Moskovassa naiset ovat nousseet kapinaan, kun katu uusittiin kivipäällysteiseksi. Korkokengillä on kuulemma hankala liikkua.
Hyvä Maija-Liisa! Sait selvitettyä sukkien ”puupohjaisuuden”, ainakin osaksi. Korkokantakengistä sen verran, että jotkut tykkää, että jalan normaali asento on just semmonen korkokengän asento.
Itseltäni ei kyllä enää onnistu, eikä varsinaisilla piikkikoroilla ole onnistunut ennenkään, mutta kunhan jonkunkaanlaiset tolpat on kantapään alla, niin kyllä sitä tuntee itsensä komeemmaksi kuin läskipohjissa. Mukavaa, että päästiin jo Moskovaan asti; venäläinen nainen kyllä osaa kantaa itsensä vaikka minkälaisten piikkien kanssa. Kai olette huomanneet; kun suomalainen nainen ilmestyy kadun kulman takaa, ensin tulee näkyviin pää ja hartiat, kun kulman takaa tulee venäläinen tai vaikka italialainen, ensin näkyy ryntäät! Se kävelytyyli! Takavuosina ystävättären kanssa Italian matkalla hoimme toisillemme kaupungilla liikkuessamme ”muista jalat, muista jalat”; oli tarkoitus, että kävellään niin, että takamus somasti heilahtaa.. Voi veljet.. ja siskot kans..
Sanoisin kyllä, ettei suomalaisen naisen tartte ollenkaan hävetä muunmaalaisten rinnalla, mitä tulee kävelytyyliin ja muuhun. Oma maa mansikka. Vai mitä poijjat?
En kyllä itse niitä piikkikorkoja käytä, mutta sellaiset
jalassa mukavalta tuntuvat korkokengät laitaan vierailulle
tai juhliin mennessäni. Eivät ihan korottomatkaan tunnu jalasa
hyvältä, sandaaleita lukuunottamatta. Muutenkin käytän vaatteita
aina tilanteen mukaan, siis tuulitakkikin käy.
Jos jotain haluamme venäläisiltä oppia,niin on se ryhti. En kyllä
sitä ylipukeutumista kannata, että ollaan tavallisena arkipäivänä
kuin juhlaan menossa. Jotain rajaa sentään. Tiedän, että venäläisillä naisilla on jo varsin nuorena vaivaisenluita niissä
korkokengissään.
Nostetaan me vaan vähän leukaa ylemmäksi ja ollaan ylpeitä suomalaisia.
Tuohon ryhtiasiaan, nyt kun vanhoja muistellaan, olisi kannattanut jatkaa alakoulussa opetettua tapaa käveleskellä kirja tai edes hernepussi pään päällä. Minun koulussa oli ainakin tälläinen ”voimisteluhetki” aina joskus. Pöljyyttäänhän tämä harrastus piti lopettaa kun tuli tiettyyn ikään.
Eihän milloinkaan ole liian myöhäistä aloittaa joku hyväksi
havaittu juttu uudelleen. Omassa olohuoneessa voi ihan hyvin
kävellä kirja tai lehti pään päällä. Aloitin itse soutuveneellä
soutamisen tuossa järvellä, että saan hartioihin ”poveria”,ne
menee helposti kasaan.
Suomalaisen naisen sisäinen kauneus, joka on huippuluokkaa, on vielä kokonaan käsittelemättä, vaikka on jo 35 kommenttia.
Värtsi-illassa tutkittiin, missä jutuissa on eniten kommentteja. ”Kupparimummo” johtaa nyt, toisena on ”Myötätuulessa” viime helmikuulta kylätalokeskusteluineen ja kolmantena ”Kyökkiruotsia”.
Olemmekohan me naiset vähän jäävejä sanomaan mitään siitä
sisäisestä kauneudestamme. Ainahan se itsetuntoa hivelee, jos
kehutaan.
Mistähän ne sitten kumpuavat ne ”pirttihirmu” puheet tai puheet
hirveästä anopista? Molemmat puolet varmaan löytyy, hyvät ja
huonot.
”Pirttihirmun” voisivat naiset laittaa vaikka ansioluetteloonsa. Miehet käyttävät sitä nimitystä myönteisessä huumorimielessä, kun eivät osaa kauniimminkaan sanoa, että naiset ovat kivoja.
Yksi tuttu mies sanoo ”rakas vaimoni” ,ihan turhia kursailematta,
kun hän puhuu vaimostaan. Saattaa olla vähän huumoria siinäkin.
Sitten hän käyttää akka- sanaa, joka on Karjalassa jonkinlainen
naisen kunnianimi. Akka on jokatapauksessa parempi sana kuin eukko täi ämmä.
Ja nyt uusi miesten antama hellittelynimi rakkailleen on tämä ”Martta”,joka ainakin tääl meil päin on nyt kovin suosittu, luultavastiaiheuttajana radion AKK-ohjelma(Anonyymit kotikiusatut, Veijo ja Pauli viikkokokouksissaan). Muuten, minua jo kyllä ihan hävettää työntyä tänne Värtsin sivuille juttujeni kanssa. Sitä paitsi urakat alkavat kusta kintuille, jos en nyt pidä taukoa. Joten Hyvää päivän jatkoa.
Anneli,
käy useammin ja kirjoitellaan.
Mulla oli jossain tuosta akka- sanasta kirjoitettuna josain
täällä loitsutyyppinen runo, mutta en nyt löydä sitä.
Kirjoitan tähän Anna Ahmatovan 9.marraskuuta 1910 kirjoittaman
rakkausrunon.
Hän rakasti…
Hän rakasti kolmea eri asiaa maailmassa:
iltakelloja, valkoisia riikinkukkoja
ja vanhoja Amerikan karttoja.
HÄn ei rakastanut parkuvia lapsia,
ei teessä vadelmahilloa, eikä hysteerisiä naisia.
… Mutta minä olin hänen vaimonsa.
EJ:lle kymmenen pistettä ja papukaijamerkki naisia ylistävistä kommenteista!
EJ ja muut miespuoliset lukijat: Kuinka kuvailisitte naisen sisäistä kauneutta?
Nyt on ihan pakko turvautua runoon, kerran Maija-Liisakin edellä.
ankarassa
suunnittelutyössä selälläni
sohvanpohjalla
Hän leipomishuivi päässä
touhutippa poskella
kuin kauneuspilkku
reppu ojossa
kädessä ostoslista:
vanilliinisokeria
et osta kaljaa
2 silliä huom ei liuoteta
Löytyihän sieltä mukava runo. Kertoo enemmän kuin nuo
pelkät kirjoitetut sanat.
Leipomispuuhissa oltiin siinä runossa, joten jatkan samalla
aiheella.
Raahaan niitä mukanani päivästä toiseen,
muhkuraisia sormiani kipuilevissa käsivarsissani.
Syksyä ilmassa.
Silti syntyy innostus leipoa pullataikinaa.
Kulhossa odottava liuennut hiiva saa joukkoonsa lämpöistä maitoa,
kananmunia, sokeria, kardemummaa.
Harottavat sormeni puristuvat nyrkkiin ja alustavat taikinan kohoamaan.
Tässä talossa, jossa asun, huutaa syksy nurkissa.
Linnut jättivät alastomat oksansa itkemään pisaraista ikäväänsä.
Hapuilen kaapistani kaulimen.
Pyöreä kapula tekee tasaista jälkeä.
Käteni ovat taikinanveistäjän kädet.
Ne sivelevät levylle rasvaa,
ripottelevat sokeria ja kanelia.
Ne leikkaavat terävällä veitsellä paloja,
pakottavat korvapuustiksi.
Vielä ennen iltaa sormeilen vastaleivottua pullaa.
Syksyä sataa.
Lissu tuossa kyselee siitä sisäisestä kauneudesta. Sen kun tietäisi , että mitä sillä oikein tarkoitetaan. Laaja käsite.
Elias Lönnrot kiersi runonkeruumatkallaan parin kuukauden ajan
Savossa ja Karjalassa. Näin kertoo Suometar v. 1847 hänen arvioistaan Karjalan neitojen kauneudesta.
Varpasalo oli ensimäinen kylä Karjalata, jonka näimme ja jonne
nyt tulimme. Tämä tänniminen salo on suuri saari Oriveden itärannoilla Rääkkylään Vuokkalan sahalta mennessä. Siellä elää
5 vaiho 6 taloja. Se oli n.k. Varpasalon Hirvosen talo, josta
jokainen Karjalassa matkustanut, ellei itse siinä ole käynyt,
lie kuulut mainittavan. Se on varakas ja komia talo.
Emäntää seurasi myös koko joukkonen nuoria tyttöjä, kaikki punaposki neitisiä, kaksi oli heistä talon. Heiltäkin kirjoitettiin eräitä lauluja.
Sydäntäni sykähytteli, oikein niin ilosasti silmäilessäni tätä
kaunoista tytärparvea, ja mieleheni muistukin heti Karjalan
tytön oma laulunsa, jossa kerskaa valetta ei kaiketikaan lausuen:
”Ruusu ei oo kauniinpi, kun tyttö Karjalassa, eikä toista tarvita,kun olen maalimassa.” Näitä tämmöisiä somija ja kirkassilmäsiä, punaposki neitisiä tapasimme usiampiakin Suomen
Karjalassa, ja takasi sen, miten asiat olisivat takaltuneet,
olisivatki vaan täällä niin mieluisesti mutsoa(ung hustru)
mukahamme tarjonneet, kun Venäjän Karjalassa, olletikin likempänä rajaa, melkeen yli kantaan, saapi sanoa, ei näyttänyt miltään. Ruma vaate-partensa onkin tälle syynnä. Kainalohin
kiskovat he hameensa, jota sitte lyhyet yli olkapäin menevät
nauhat pitivät kiini. Ymmärrettävä on, miltä kukin etenkin
vaimo- ihminen näin säkkiin pukeutuen näyttää.
No nyt täällä on ihan runolle ruvettu ja luotu mukavia tunnelmia niiden avulla. Kiitos Maija-Liisa ja EJ!
Ja nyt on mukaan päässyt jo itse Lönnrotkin ylistämään Karjalan neitoja.
Mutta minäpä otan mukaan Mikael Agricolan ja palautan keskustelun kuppaukseen. Suomessa kuppaus on tunnettu 1400-luvulta lähtien. Ensimmäiset kirjatiedot löytyvät 1500-luvun puolivälistä. Mikael Agricola kehoitti tällöin rukouskirjansa kalenterissa talonpoikia kuppauttamaan itsensä ennen toukotöitä.
Hyvä, että palautat päiväjärjestykseen. Jotain apua siitä
kuppauksesta on varmasti ollut, koska se on pitänyt satoja
vuosia jo pintansa kaiken kehityksen keskellä.
Tuossa samaisessa Lonnrot- tekstissä on kerrottu hänen vierailustaan Naatselässä ja Soanlahdessa. Varsinaiset ryyppäjäiset olivat olleet siellä. Maailmanlopun meininki.