Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura, Tammi 2011.
Hilja Ilveskero, henkivartija jumalan armosta, viettää lokoisia päiviä Davidinsa kanssa Italiassa. Kas kun siveellisyyden puolustaminen ei kuulu Hiljan tärkeimpiin ihanteisiin. Mutta eipä aikaakaan, kuin voi hyvänen aika, adonis katoaa kuin tuhka tuuleen ja hänen kämppänsä sohvalta löytyy toinen mies, jolla on vasta ammuttu reikä päässä, siis hengen lähtö on niin sanotusti täyttymyspuolella.
No Hilja, joka on lentokenttäturvallisuustyössä, lähtee Suomeen ja alkaa selvitellä kadonneen miehen arvoitusta. Siinäpä sitä puuhaa onkin, vaikka kertomus ei nyt erityisen trillerimäiseksi muodostukaan muuta kuin loppumetreillä. Oman suvunkin tapahtumat tulevat mukaan kuvioihin lisäämään vaikeuskerrointa.
Lehtolainen tunnetaan myös Maria Kallio -sarjastaan, jossa on piirteitä vaikkapa itsensä Matti Yrjänä Joensuun tavasta yhdistellä sosiaalisia lainalaisuuksia ja poliisin perhe-elämää juonenkulkuun.
Nyt vaikuttaa siltä, että Lehtolainen harrastaa hivenen spekulatiivisempaa ilveskero-tyyliä ja lukija jopa jossakin välissä alkaa haukotella. Kiinnitin myös huomiota löyhästi nivottuihin miljöö- ja ihmiskuviin, mitä tulee kirjan ulkomaisiin puitteisiin. Lehtolainen ei myöskään vaikuta erityiseltä kielinerolta.
Lehtolainen on kotimaisen dekkarin huippunimiä. Hänellä on riittävän selkeä tapa johdatella tarinaa eteenpäin, niin että lukija pysyy kärryillä, ehkä tämän kirjan kohdalla myös hivenen pitkästyy. Jos asiaa kysäisisi Lehtolaiselta, saattaisi vastaus olla samantyylinen kuin Agatha-tädillä: ”Mutta eikös loppu ollutkin melkoisen jännittävä?”
On hyvä, että suomalainen dekkarikirjallisuus on lähtenyt Joensuun viitoittamille urille ja välttää nykyisin Mauri Sariolalle tyypilliset helpot lähestymistavat ja stereotypiat.