Olette varmaan kuulleet henkilöstä, joka auton avaimen löydettyään totesi, että ei puutu enää kuin auto. Minulle kävi pojankoltiaisena vähän samaan tapaan. Löysin käyttämättömän pienoiskiväärin panoksen. Sellaisen 22 -kaliiberisen, täyspitkän. Ei tarvita enää kuin ase, niin kovapanosammunnan voi suorittaa.
Suunnitelmat olivat selvillä melko äkkiä. Materiaalihankinnoista vaikeinta oli metallipiipun löytäminen. Siihen tarvittiin putki, johon panos hyvin mahtuu, mutta panoksen kanta jää ulkopuolelle. Polkupyörän tarakassa näytti olevan sopivan suuruusluokan putkia, jopa hieman eri vahvuuksia. Onneksi löytyi omasta pyörästä, niin säästyi ainakin lisäsynniltä. Rautasahalla vain putkia poikki tarakan takakannattimesta. Sitä tarvittiin vain 15 senttiä.
Seuraavaksi sahan ja puukon avulla puusta pistoolin runko, joka käsitti piipun kiinnitysalustan, tilaa iskurivehkeille ja kädensijan. Piippu kiinni rautalangalla, kahdesta kohtaa, että varmasti pysyy. Puupalasta pienehkö iskurin runko. Siihen keskelle naulanpää iskuriksi, pari pitkää naulaa sivuille ohjuriksi ja pyörän sisäkumista joustava voimalaite. Iskurirunko vedettiin käsin takalukitukseen, kohotettiin peukalolla pois lukituksesta ja kuminauha toimi laukaisukoneistona. Aikaahan siinä paloi, hyvä ettei tupakkiakin. Hyvin toimi tussari kylmäharjoittelussa viimeistelyjen ja säätöjen jälkeen. Huomenna sitten ampumaan.
Taas oli kaunis kesäpäivä, aamutoimien jälkeen vain liiterille. Tussari housun kaulukseen piiloon ja löytöpanos taskussa kohti itärajaa, ei kuitenkaan rajalle asti. Testiammunta voi alkaa, tuossa onkin sopiva kanto. Kotiin 300 metriä, samoin Kunnakseen, joten ääni ei kuulu sivullisten korviin.
Siitä olin varma, että ensimmäisellä lähtee. Ei edes pelottanut. Ainut epävarmuus piili siinä, lähteekö kuula eteenpäin vai hylsy taaksepäin vai molempia. Sen vuoksi en ampunut tähtäyssilmä piipun takana, niin kuin yleensä. Ammuin puolittain lonkalta ja läheltä kantoa. Osua piti riittävästi, ettei tule kimmoketta otsaan ja näkee uppouman.
Varmistus ensin ympärille pälyillen, ettei ketään ole näkemässä. Ei huutoa ”ampu tulee”, vaan laukaisu. Ei lauennut. Jaahah, vain pikku kuoppa patruunan kannassa. Toisella lähtee. Ei, ei lauennut vieläkään. Jaahah, nyt onkin jo melko hyvä kuoppa patruunan kannassa. Kolmannella lähtee.
Nyt olin jo sen verran rohkeampi, että nostin pyssyn sivuun silmän korkeudelle nähdäkseni loppuun hiotun laukaisukoneiston sulavan liikehdinnän kohti patruunan nallia. Johan pamahti. Yllättävän kova ääni ja vahva savu.
Tussaristakin oli jäljellä vain piippu ja kahva. Liikkuvat osat olivat takana, kuten on tapana sanoa, tällä kertaa kuitenkin kymmenen metriä liikaa. Missä lienevät. Heitin loputkin rippeet metsään, täytyi lähteä kotiin peilin eteen korvaa ja poskea tarkistamaan. Tuntui vähän kirvelevän. No ei vakavampaa. Poski punoitti ja korvan lehdessä oli mustia ruutipisteitä, pientä palovammaa. Ei niitä kukaan huomaa.
Nykyisin luulen tietäväni, että pienoiskiväärin panos onkin reunasytytteinen. Nalli ei ole keskellä kantaa, kuten panoksissa yleensä. Jos tuon olisin tuolloin tiennyt, olisi touhu saattanut jatkua pahaan vahinkoon saakka. Nyt se päättyi alkuunsa. Hyvä niin. Onneksi en löytänyt mitään tosi isoa.
Sakari H