Matkoja Vanhaan Värtsilään

Entisillä kotikunnailla, osa 1

Tutun sillan yli kuljettiin jalkaisin.

Miltä on tuntunut käydä entisillä kotikunnailla Vanhassa Värtsilässä, kun raja aukeni? Seuraamme lähiviikkojen aikana Värtsissä Hilkka Partasen viittä käyntiä hänen itsensä kertomana. Kirjoitukset on tehty tuoreeltaan matkan päätyttyä.

Ensimmäisen kerran Partanen pääsi käymään rajan takana Värtsiläisten Seuran kotiseutumatkalla heinäkuussa 1990.

XXXXXXXXXXXXXXXX

Erinäisten tullimuodollisuuksien jälkeen pääsimme vihdoin oman, entisen kotikuntamme kamaralle. Hieman hämmentyneinä katselimme auton ikkunasta ulos. Eivätpä kovin tutuilta tunnu nämä tienoot!

Kutsuvieraina kun menimme, niin vastaanottoseremoniat virallisine edustajineen tapahtuivat heti vanhan Värtsilän aseman kohdalla: leipää ja suolaa, vanhaa venäläistä tapaa noudattaen, jokaiselle maisteltavaksi.

Matkamme jatkui kohden Värtsilän keskustaa. Muistoissamme oleva entinen leveä kylätie oli muuttunut kapeaksi, kuoppaiseksi ja osin kuraiseksikin, jolle vielä lisäväriä toivat irrallaan kuljeskelevat lehmät ja niiden liukumiinat. Eivätkä nuo elikot pahemmin piitanneet automme tööttäyksiin, kulkivat niin kuin olivat tottuneet kulkemaan.

Silmät ymmyrkäisinä katselimme tuttuja, melkein tunnistamattomiksi muuttuneita paikkoja. Tuossa oli sentään tuttuakin tutumpi Värtsilän kuuluisa rautatehdas melkeinpä jatkosodan pommitusten jälkeisessä kunnossa. Siihen tutustumiseen ei meillä matkalaisilla ollut mahdollisuutta.

Kaupan edustalla.

Muutamia suurempia entisiä liikerakennuksia oli sentään vielä pystyssä. Nyt ne olivat edelleen liiketiloina uusilla isännillä. Aivan jokunen omakotitalo löytyi vielä asuttavassa kunnossa muutaman matkalla olevan iki-iloksi. Suurin osa meistä muista joutui etsimään kotinsa raunioita kasvaneen lepikon, heinikon ja sammaleen keskeltä. Jotenkin unenomaiselta tuo kaikki lähinnä tuntui.

Hautausmaalla oli myös mahdollisuus piipahtaa. Tuttuja ja tunnistettavia hautoja löytyi sentään muutama. Uudet isännät olivat haudanneet vainajiaan myös samalle alueelle. Oli komeaa rauta-aitaa ja muistopöytää, yleensä hyvin hoidettuina. Hautausmaan kohdalla tien toisella puolella sotien aikana paljon käytössä ollut lentokenttä näytti kutistuneen, metsittyneen ja nurmettuneen melkein tunnistamattomaksi.

Yksi iloinen asia matkaltamme jäi kuitenkin erikoisesti mieleen. Saimmehan käydä uimassa omalla entisellä ”Rivieralla” – Jänisjärvellä. Olihan se pitkine hiekkarantoineen jo ennen vanhaankin meille värtsiläläisille kovasti suosittu virkistyspaikka. Kerroin opastulkillemme, että uimahetki oli matkani unelmien täyttymys. Totta kai vielä pieni kivi hiekkarannalta piti ottaa muistoksi.

Kestitystä.

Vierailumme Värtsilässä kesti kaksi päivää, josta leijonanosan lohkaisi isäntiemme ylitsevuotava vieraanvaraisuus ystävyysjuhlineen ja muine tapahtumineen, sillä asuimmehan perhemajoituksessa.

Valtakunnan rajan tulomatkalla ylitettyämme katselimme ihmeissämme maisemia ja toisiamme. Tunne, että olimme tulossa jostain hyvin kaukaa, toisesta maailmasta, voimistui matkan jatkuessa kotiin päin. Niin lähellä ja niin kaukana.

Kulttuuria.

Share

6 comments for “Matkoja Vanhaan Värtsilään

  1. Luin kirjoituksen kahteen kertaan. Mietteliääksi veti tämä Hilkka Partasen ensimmäinen matka vanhaan Värtsilään 46 vuoden tauon jälkeen. Tunsin myötäsurua ja hämmennystä siitä miten muutamassa vuosikymmenessä elinvoimainen ja vireä paikkakunta on muuttunut joksikin ihan toiseksi. Ihmisten loppumattoman uurastuksen tuloksena saavutetusta kukoistuksesta oli jäljellä enimmäkseen raunioita pusikoituneilla asuinsijoilla,kuoppaisia teitä, melkein tuntemattomaksi kutistunut lentokenttä jne. Miten katoovaista kaikki onkaan. Voin vain aavistella sitä mielenmyllerrystä mikä itsekunkin matkalaisen sisimmässä on käynyt. Kiitos tämän kokemuksen jakamisesta Hilkka Partanen!
    Tämä kosketti näin aamutuimaan Pälkjärven evakkojen esikoista.

  2. Luulenpa että tälle Hilkka Partasen sarjalle
    löytyy lukijakuntaa, niin monet meistä ovat
    käyneet toivioretkillä entisillä kotiseuduillaan.

    Ennen kuin rajat avautuivat tiirailin monet kerrat
    kaihoisasti Patsolan mäeltä josko jotain näkyisi
    rajan toiselta puolelta. Korkeiden piikkilankojen
    luona liikkuessani ajattelin katkerana miksi
    minä en pääse käymään synnyinseudullani Pälkjärvellä.
    Yht’äkkiä ajat muuttuivatkin, nyt olen käynyt
    kymmeniä kertoja, joillakin kerroilla poikennut
    Vanhassa Värtsilässäkin. Enää ei tarvitse kiikaroida
    Patsolasta eikä tutkalla Kaurilassa mistä se vanha
    tie ennen sotia Pälkjärvelle menikään. Kemienmäen
    rinteessäkin katsoin usein kompassisuunnan Ilmakan-vaaralle,
    joka selkeällä säällä häämöttänee horisontissa.

    Kotiseutumatkoilla heti ”Öljymäellä” herää tunne:
    Kotona ollaan, mutta vain käymässä!

  3. Eikös se Pälkjärvi ollut Värtsilän ”esitaajaväkinenyhdyskunta-alue”? Pitäsköhän Värtsin laajentaa reviiriä sinnekin. Armi Ratia taisi olla sieltä kotoisin.

  4. Värtsin lukijoissa tiedän olevan
    montakin ”päläkjärveläistä.”
    Olisi pitänyt kuunnella tarkemmin sekin juttu
    kun äitini ja hänen kälynsä kävivät
    hevosella Värtsilässä asioilla.
    Nyt on jo myöhäistä.

  5. Armi Ratia syntyi ja eli elämänsä 14 ensimmäistä vuotta Pälkjärvellä. Sieltä kauppias Airaksisen perhe muutti Koivistolle. Oli Armi sen jälkeen missä tahansa sen jälkeen ja vaikka elämä oli kuinka loistokasta, aina hän kaipasi Pälkjärvelle. Armin syntymästä tulee heinäkuussa 2012 kuluneeksi 100 vuotta ja Marimekon perustamisesta tämän vuoden toukokuussa 60 vuotta.

    Pälkjärveläissyntyiset henkilöt olivat myös Askon, Upon ja Saarioisten perustajia ja omistajia aikanaan. Yritysten taustalta löytyy Avoniuksen suku. Makarilaisen mökin poika Aukusti Avonius perusti 1918 puusepänverstaan Lahteen ja siitä lähti menestyksekkään Askon tarina.

  6. Kyllä minäkin sain käydä Venäjän Värtsilän kylältä katsomassa miltä näyttää tänne Suomeen (Patsolaan) maisemat- näkyi tämä meidän ohi kulkeva tie ja mäki, mutta ei meidän taloa (se kun on metsän keskellä). Olin parikin kertaa – ensimmäinen kerta oli ammattiyhdistys porukka ja toinen kerta Sortavalan laulujuhlat -kunnan porukka. Olihan se mielenkiintoista nähdä miten sillä puolella elettiin. Musiikkia riitti ja vaatetus oli koreeta.
    Juhliin oli satsattu, mutta niinpä oli Joensuun laulujuhliinkin.
    Kuvia olis kummistakin juhlista. Terv. Pusan Mirja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *