Liuskekiviuunin raunio Pälkjärven Naatselässä Maija-Liisan mummon Johannan kotitalon paikalla vuonna 2007. Kuva Lissu Kaivolehto.
Viikonloppuna jouduimme aivan tahtomattamme karppaajiksi, kun leipäpussi halusi jäädä mökin leipälaatikkoon, vaikka itse siirryimme kaupunkiin. Tuutin täydeltä hehkutetaan nyt karppauksesta, mutta meikäläiselle tämä aate ei meinaa mennä jakeluun, ei sitten millään. Ymmärrän kyllä, jos joku noudattaa terveydellisistä taikka itselleen muuten tärkeistä syistä jotain tiettyä ruokavaliota, mutta että leipä ja peruna, jotka ovat olleet suomalaisten perusruokaa kautta aikojen, ovatkin nyt kokonan pannaan julistettuja!
Kasvukannikka
Silloin kun maassamme elettiin pahinta korttiaikaa asuimme Hämeenlinnassa. Äiti huokaili usein, kun kaupoista ei saanut ruokaa, vaikka rahaakin olisi sattunut olemaan. Kun olin sairastanut peräkkäin tuhkarokon ja hinkuyskän, määräsi lääkäri, että tyttö on saatava lihomaan. Onneksi äidin sisko oli meijerikkönä Kiukaisissa. Matkasimme sinne muutamaksi viikoksi leveämmän leivän, tässä tapauksessa voin ja kerman, ääreen.
Eräänä talvena äiti ja sisko sairastuivat kurkkumätään ja heidät oli viety yöllä eristyksiin kulkutautisairaalaan. Osasto sijaitsi Hämeenlinnan naisvankilassa. Se taas sijaitsi oikeassa linnassa, siis siinä Hämeenlinnassa. Eipä lohduttanut, vaikka kyseinen linna näkyi asuntomme ikkunaan, ei minulla ollut sinne menemistä.
Olin nelivuotias, mutta isän oli pakko jättää minut yhdeksi päiväksi yksin kotiin, kun hän lähti töihin Ryyminin huonekalutehtaaseen. Naapureille oli kerrottu tilanteesta, mutta en suostunut lähtemään kenenkään luokse houkutteluista huolimatta. Töihin lähtiessään isä puki minut ja lämmitti paistinpannulla edellisen päivän kuoriperunat. Muistan vieläkin, kuinka hellan vieressä olevan puulaatikon päällä oli tämä jäähtynyt peruna-annos, ja kuinka kyyneleet tipahtelivat lautaselle, kun yritin yksin pistellä ruokaa suuhuni pikku jakkaralla istuen. Lienee siinä vieressä ollut joku valmiiksi leikattu leipäpalakin. Sunnuntaina isä vei minut junalla Mari-mummon hoiviin Pohjanmaalle.
Leivänleikkaaja
Maaseudulla joitakin vauraita taloja sanottiin leipätaloiksi. Kotona olin tottunut siihen, että leipä leikattiin leikkuulaudan päällä. Siksipä minua hämmästyttikin Kaustalla, kun anoppi painoi leivän rintaansa vasten ja leipäveitsi liikkui taitavasti leivän ulkoreunasta leikkaajaan päin.
Koskaan ei leivän kuivaakaan kannikkaa laitettu menemään, vaan niistä tehtiin mururessiä tai uunipaistosta, johon laitettiin kuivuneita leivän ja pullan paloja ja väliin puolukkasurvosta.
Kuivaneen leivänpalan sai toki viedä hevoselle. Mieheni on kertonut, kuinka hevosta kutsuttiin ”tseh, paloo!” Hevoset olivat tottuneet tähän ja lähestyivät huulet hörhöttäen huutelijaa, varmasti ne osasivat odottaa saavansa sen maukkaan palasen.
Seitsemän leivän uuni
Uunin kokoa on joskus määritetty sen mukaan, kuinka monta rukiista leipää siinä sopi paistamaan. Evakkoaikana kortteerasin Mari-mummon kanssa Laihian Jokikylän vauraimpiin kuuluvassa Kukkamon talossa. Samassa talossa asui myös Hoffrenin evakkoperhe, jonka Irja-tytär kirjoittaa eräässä muisteluksessaan: ”Kesästä jäi hyvät muistot. Kun olin paimenessa emäntä laittoi evääksi pullaa, jonka välissä oli hunajaa. AH – HUNAJAA! Ei ollut kivi leivottuna leivän sisälle.”
Kuinka monta mustavalkoista kuvaa olemmekaan nähneet siitä, kun evakot palasivat välirauhan aikana kotikonnuilleen ja ainoastaan uuni ja savuhormi olivat pystyssä. Näissä olosuhteissa skarpattiin ja paistettiin jo leipääkin. Omasta synnyinkodistani Karjalassa ei ole jäljellä muuta kuin Matti-ukin muuraama liuskakiviuunin raunio, jonka suuluukku on vielä näkyvissä. Leivänpaistoon en ole ryhtynyt, mutta makoisalta ovat eväsrepun leipäpalaset luonnon helmassa maistuneeet.
Harviisvieraita
Pälkjärven entinen kirkkoherra Veikko Korvenheimo saapui yllätysvierailulle Mari-mummon luo Utraan. Mummolla sattui olemaan saman aikaisesti toinenkin vieras, jolle hän oli jo laittanut aterian. Niinpä kirkkoherralle pystyttiin tarjoamaan vain korviketta, tosin kauniisti ruusuliinalle katettuna. Mummo oli kuin tulisilla hiilillä, sillä häntä harmitti, kun kaapissa ei ollut mitään sopivaa ruokapuolta kirkkoherralle tarjottavaksi. Kun kirkkoherra viimein poistui, sanoi mummo, että ruokaahan harviisvieraalle olisi pitänyt laittaa. Sitten naiset avasivat vieraskirjan ja kurkkasivat uteliaina, mitä Korvenheimo oli siihen kirjoittanut. Vieraskirjassa luki: ”Lapset, onko teillä leipää?”
Tellervo
Täytyy nyt sen verran kommentoida, että saa tämän komean päivämäärän 11.11.11 esille.
Kuten olen ennenkin pannut merkille, ovat Tellervon teksteissä mainitut paikannimet myös itselleni kovasti tuttuja, ihan kyliä ja kaupunginosia myöten, kaikissa olen vähintäänkin yöpynyt, paitsi Suomen Pälkjärvellä, jonne en myöhäsyntyisenä ehtinyt.
Meidän suvun leivinuuni uhmasi aikaa 60- vuotta Naatselän kylässä. Viimeisten 10- vuoden aikana se on jossain vaiheessa romahtanut. Siinä mummoni oli paistanut taivasalla leipää.
https://www.vartsi.net/?s=Mummoni+Johanna
Tuo kuivuneista leivistä ja puolukkasurvoksesta tehty paistos
oli hyvää. Siihen taisi tulla voita myös. En muista, että oliko
sillä ruualla joku nimi?
Koskettavia leipämuistoja. Kiitos, kun jaoit ne kanssamme Tellervo!
”Leipä se on joka miehen tiellä pitää” sanoo vanha sananlasku. Näin tasa-arvon aikana kait pitäisi sanoa ”leipä se on joka ihmisen tiellä pitää.”
Jäin miettimään tuota kuivuneistä leivänpaloista ja puolukkasurvoksesta tehtyä paistosta. Mielikuvieni mukaan se saatiin meheväksi lisäämllä joukkoon maitoa (vai olisiko ollut munamaitoa) ja pinnalle voinokareita. Nimi vain ei tule mieleen.
Pullavanukas tehtiin kuivista vehnäsen paloista hillon kanssa samalla tavoin, mutta tuolla hapanleivästä tehdyllä oli ihan oma nimensä. Olisiko se ollut leipävanukas? Maidon kanssa sitä syötiin. Mieleeni on jäänyt 50-luvulta, kun äiti paistoi sitä ruskeassa alaspäin kapenevassa lasitetussa saviruukussa.
Siinäpä on Hanna- mummon leivinuuni kuvassa. Kiitokset Lissulle!
Se on surullinen näky siellä ennen niin vireän kyläyhteisön maisemassa.
Samoihin aikoihin, kun aloin tarkemmin perehtyä karjalaisiin juuriini, löysin Hakaniemen torin sunnuntaimarkkinoilta karjalaiseen taikinajuureen tehtyä hiivatonta 100% ruisleipää. Ihastuin leipään ikihyviksi ja olen sitä sen jälkeen mainostanut kaveripiirissäni
Pöytyän Riihikoskella toimivan Koivun maalaisleivän omistaja Martti Koivu kertoi, että mummo oli evakkoon lähtiessä kopannut taikinapytyn mukaansa. Koivu sanoi muutama vuosi sitten, että juurella on ikää 100 vuotta. Ruis leipään saadaan omasta pellosta.
Ykköspäivähän se tänään on kuten Sakari kommentissaan
mainitsee. Satuin vilkaisemaan kelloa tasan 11.11
ja mitä olimmekaan tekemässä? Leikkaamassa marrasmrkkinoilta
ostettua lanttukukkoa!
Juuri tuollaiset uunin rauniot, kuten kuvassa Lissu /
Maija-liisa, ovat ainoita jäljelle jääneitä muistomerkkejä kotikylälläni. Uunin suuaukkoa ympäröivä kaareva
rautakin on aivan samanlainen.
Mainitsemani leipä-pulla-puolukka -paistoksen nimeä en ole
saanut selville, samanlaista paistosta on kuulemma tehty
Värtsilässäkin pullasta ja puolukoista.
Olen kuullut, että Pälkjärvellä uunit tehtiin liuskekivestä.
Piakkoin ilmestyvässä Pälkjärveläisen neljännessä numerossa eräs kirjoittaja kertoo mm.kotitalonsa rakentamisesta Naatselässä 1930-luvun puolivälin jälkeen. Hän mainitsee, että uunin kivet tuotiin Viistolasta (isäni kotipaikka Makariissa) ja paikallinen muurarimestari Pekka Miinalainen muurasi liuskekivistä uunin ja savupiipun.
Vanhempani leikkasivat myös leipää kuten Tellervon anoppi. Kun leikattiin viipale koko leivän pituudelta, siitä käytettiin nimitystä ”pellon pituinen palanen.”
Tulihan se sieltä vintin peränurkasta – nimittäin se paistoksen nimi. Leipäpuuroksi sitä meillä sanottiin. Eikä siihen mitään munamaitoa tullut. Leipää, sokeroitua, puolukkasurvosta ja vettä ruukkuun ja ruukku uunin jälkilämpöön hautumaan. Sekoitettiin välillä hautumisen aikana. Ja syötiin lämpimänä maidon ja sokerin kanssa. Hyvää myös kylmänä.
Kake Singers vuonna 1979 Ruisleipä Boogie:
http://www.youtube.com/watch?v=L2QQzZ4y9kk
Veikko Lavi on tehnyt hyvän levyn leivän tärkeydestä.Löytäsköhän se musiikkitoimittaja juutuupistaan sen.
Nyt joutuu levittelemään käsiään ja tarjoilemaan korviketta.
Veikko Lavi vuonna 1979 Onnen pipanoita:
http://www.youtube.com/watch?v=EMkCtvuOEBc
Tellervon kaustalaisen anopin leivänleikkauksen tyyliä ja tulosta
sanotaan myös ” kyntömiehen palaseksi ” ja kun kuivahkoja kanni-
koita murustetaan keittoon pehmenemään, niin tuloksena on ” ukon
murua ”. Lienee ollut ukolla tekarit !
Ruisleipä on valittu äänestyksellä 100 vuotiaan
Suomen kansallisruo’aksi. Hyvä me!
Sen kunniaksi lukaisin tämän 11.11.11 Värtsissä
olleen juttuni. Kommentit olivat mielenkiintoisia.
Värtsistä löytyy monta muutakin leivästä kertovaa
tarinaa. Niitä saa nostettua esiin vaikkapa googlettamalla
Ruisleipä/Värtsi.
Ei tarvinnut lapsena suuria herkkuja,leipäressi. Kuivat ruisleipäpalaset paloiksi siihen voita ja hellalla niitä kattilassa kuumennettiin. Oli hyvää.
Ruisleipä on mielestäni oikeaan osunut valinta.
Leipä ja peruna on hyvää perusruokaa.
Leipäressi tuttu ruoka,koska leipää paistettiin kerran viikossa,jäljelle jääneistä leivänkannikoista valmistettiin tämä Irjan mainitsemalla tavalla valmistettu ruoka.
Odottelin eikö kukaan ole kyseillä reseptillä valmistettua ruokaa nauttinut.
Mutta olihan se Irjalle tuttu ”Perinneruoka”.
Oli sultsinankuorien paistopäivä,alle kouluikäsenä sai seurata sitä kuinka kuoret siinä kuumalla arinalla paistuivat.Sitten sai perunasiivuja paistumaan,ne oli nopeasti käänneltäviä etteivät pala mustaksi.Ne oli sen ajan herkku hetkiä!
No voihan harmi.. Taas putkahti esiin artikkeli, jota en ole aikaisemmin nähnyt. Kuvan uuni saattaa olla jonkun sukulaiseni peruja. Äitini sukuhaarat ovat noilta Pälkjärven kyliltä lähteneet.
Tuossa Maija-Liisan mainitsema linkki ei toimi. Siinä on pikku virhe. Plus -merkin paikalla pitää olla väliviiva (-)
Tässä toimiva linkki:
https://www.vartsi.net/2011/07/22/mummoni-johanna/