Pihapuut vaihtoon

Pihapuut, osa 2

Asuinpaikan vaihtuessa vaihtuivat pihapuutkin. Järventauksessa tuvan takanurkalla kasvoi salskea mänty ja sen edessä kaksi nuorta lehtikuusta. Lehtikuuset ihastuttivat ja toivat lohtua lapsuuskodin koivujen menetykseen. Männystä tuli minulle uusi ystävä ja voimapuu. Kun maailmalle lähdettyäni kävin lomilla kotona, nojailin joka päivä männyn lämmintä kylkeä vasten ja ihastelin kaarnan kuvioita.

Tuvan takana oli pienen pieni metsikkö, jossa kasvoi pari pientä kuusta sekä muutamia koivuja ja haapoja näköesteenä naapuriin. Pienemmille sisaruksilleni tuo metsikkö oli oiva leikkipaikka. Niinpä se saikin nimekseen lystilehto. Tuvan toiselle nurkalle, lystilehdon laitaan veljeni istutti 70-luvulla kolme pientä lehtikuusen tainta. Nyt ne ovat jo isoja puita.

Sitä kuusta kuuleminen

Lapsuuden leikki- ja koulutoverini Tertun kotipihalla suuret kuuset seisoivat arvokkaina suorassa rivissä, joka ulottui aitan nurkalta riihelle saakka. Niiden tuuheitten oksien alle me rakensimme kotileikit lapsuutemme huolettomina päivinä. Kuusirivistö tarjosi yhden suojaisimmista ja turvallisimmista leikkipaikoista. Sinne eivät edes pienet sateet yltäneet.

Kappelikuusi.

Täällä Helsingissä minulle on yksi pihakuusi ylitse muiden. Se kurkottelee kohti taivasta Vanhan kappelin pihalla Hietaniemessä. Siinä se seisoo vakaana ja turvallisena syvänvihreässä mekossaan. Alaoksat viistävät maata muodostaen kuusen juurelle niin ison majan, että sinne mahtuu seisomaan. Kuusi on istutettu kappelin pihalle kuukausi sen jälkeen, kun yöjuna toi minut Helsinkiin.

Mitä kaikkea kuusirouva onkaan nähnyt ja kokenut kasvaessaan siinä kappelin pihalla lähes 50. vuoden ajan? Se on ollut pesä- ja laulupuuna linnuille. Sen oksisto on tarjonnut oivan leikkipaikan ja suojaa oraville. Se on kasvattanut käpyjä pörröhäntien herkkupaloiksi. Jäljet lumessa paljastavat myös rusakoiden ja citykanien viihtyneen kuusen läheisyydessä. Se on nähnyt kymmeniätuhansia surevia heidän kulkiessaan kuusen ohi kappeliin ja takaisin. Kuusi näkee rauhaisalta paikaltaan myös muurin takana levittäytyvään kaupunkiin ja Mechelininkadulle, missä liikenteen loputon virta kohisee ja elämä sykkii kiihkeänä. Kuusi pysyy paikallaan vakaana ja turvallisena suojaten, lohduttaen ja valaisten.

Marraskuun lopulla tikasauto parkkeeraa kuusen viereen, sedät asentavat kuusen latvaan tähden ja ripustavat lamppuköynnökset kuusen oksille. Jouluvalot palavat kuusessa yötä päivää ensimmäisestä adventista loppiaiseen. Minulle tuli aina onnellinen olo, kun pimeinä talviaamuina jo kaukaa näin työpaikkani pihalla juhlavalaistun kuusen. Unohtumaton on myös se keväinen lauantai jolloin kuusesta kuului kaiken päivää mustarastaan laulu. Edellisyön myrsky oli kaatanut kuusen viereen vanhan koivun ja siinä helskytteli satakieli. Kappelissa saattoväki veisasi suvivirttä ”taas linnut laulujansa visertää kauniisti, myös eikö Herran kansa luojaansa kiittäisi.”

Unohtumattomia ovat myös ne pihapuut, jotka näin autioilla pihoilla ensimmäisellä Pälkjärven matkallani keväällä 2007. Yksinäisenä ja ylväänä seisoi Vornasen kuusi Makariin vaaralla. Naatselässä Immosen jyhkeä kuusirivistö seisoi vakaana paikallaan, vaikka kaikki muu oli jo aikapäiviä tuhottu ennen niin elinvoimaisesta kylästä.

Immosen kuuset Naatselässä.

5 comments for “Pihapuut vaihtoon

  1. Tämän Lissun kertomuksen myötä katselin jotenkin uusin silmin
    tämän nykyisen asuinpaikkani pihapuita. Useita puulajeja löytyy:
    Rannassa on iäkäs rantakoivu, muualla pihalla kasvaa kuusia,
    koivuja ja pihlajia sattumanvaraisessa järjestyksessä.Onpa joku
    oudonpi havupuulajikekin joukossa. Lähinnä Kanarian saarilla
    törmää vastaavanlaisiin. Samoin suomalaisissa puistoissa. Hyvin
    näkyvät talven kestävän nekin.

    Naatselän kuusten juurella olevaa peltoa taitavat lehmät laiduntaa, kun on säilynyt noinkin avarat näkymät.

  2. Pihapuut ovatkin monelle hyvin tärkeät. Sitä ikäänkuin juurtuu itsekin niille sijoille missä puutkin ovat. Tietää, että on sieltä kotoisin. Monilla ei näin ole. On juureton, ei ole mistään kotoisin.

    Minun perheen piti muuttaa työn perässä Tohmajärveltä Lieksaan. Lapset olivat silloin noin 5 vuotiaita. Kun lasten elämä ei uudessa paikassa mennyt ihan heidän mielen mukaan niin huuli väristen he sanoivat ”mennään kotiin” – se tarkoitti Tohmajärvelle. Aikanaan sinnekin kotouduttiin, mutta muutaman vuoden kuluttua oli muutettava taas uudelle paikkakunnalle. Ja sama toistui. ”Mennään kotiin” tarkoitti nyt että mennään Lieksaan. Jos heiltä kysyttäisiin nyt mistä ovat kotoisin niin tuskin tietäisivät. Ei ole pihapuuta missään. Sama lienee varsin tuttua monessa muussakin perheessä nykyisin.
    Valitettavasti.

  3. Vesan päivä, eli 27. syyskuuta, on
    merkattu ”Puun päiväksi”. Silloin yksilöitä
    ja yhteisöitä kehotetaan istuttamaan puita.

    Meillä oli aikomus istuttaa tänä syksynä
    Kaustalle muutama uusi ruusupensas, mutta…

    Koska mahdollisuus ei ole istuttaa puuta eikä
    pensasta, katselin Värtsin vanhoja puu-juttuja.

    Iltojen pimetessä voisi vaikka hipsiä kirjastoon
    ja lainata kirjan ”Mies, joka istutti puita”.

  4. Per
    aaimätiedoksi pari puunistutusta. Menneenä kesänä 2014 istutimme Turusen Hempan kanssa kaksi
    Magedodian mäntyä Arppen raitin viereen. Samoin kaksi Magedonian mäntyä kirkkomme pihaan, niin 5että ne näkyvät päiväkerhohuoneen ikkunoista Leminrinteen suuntaan.

    Erikseen sitten ovat kolme Alppiruusua, jotka ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” , hiljentävät miettimään elämän ja kuoleman salaisuuksia Pyhän Kolminaisuuden edessä. Istutuspäivä 4.6,14. Vuosittain siihen päivään sisältyy monta kansallista, paikallista ja henkilökohtaista merkitystä. Toivon, että patsaan äärellä elää vuosikymmenestä toiseen juhlaperinne!!!

  5. Lissun kirjoitusta lukiessani tuli mieleeni ajatus, voiko pihapuu kuolla? Hetken pohdittuani tulin siihen tulokseen, että kyllä se voi kuolla. Lapsuuden kotini pihakuusi oli talon lähellä ainoa isompi puu. Sen lähellä oli vain lehmikujan pihlajat, jotka eivät kovin suuria olleet.

    Kun muutin kotoani omaa leipääni syömään niin sinne se pihakuusi jäi ja odotti uskollisesti lapsiaan käymään. Vaikka kuusi vuosien saatossa kasvoi lisää pituutta niin aina se oli jotenkin saman näköinen. Se on kestänyt ankaratkin tuulet ja salamaniskut, jotka ovat repineet sen kuoreen pitkät arvet. Siellä se seisoo edelleenkin lapsuuskodin pihapiirissä.

    Kun kotikuusi kuoli. Se tapahtui pikkuhiljaa silloin kun tilaa arvioitiin, vedettiin rajalinjoja ja asetettiin pyykkejä paikalleen. Pihakuusi kuoli minun sisällä henkisesti. Enää se ei ole kotikuusi vaan maamerkki lapsuuden kodin vierellä.

    Täällä Kemienmäellä asunnon ikkunaan näkyy tien toiselta puolelta tuuhealatvainen kuusipuu. Sen ovat naakat ottaneet yöpymispuukseen. Noin puolituntia ennen auringon laskua naakat siihen tulevat. mitä lie kaksi- kolmekymmentä lintua. Ne juttelevat hetken aikaa naakkojen kielellä ja hakevat sopivaa oksaa yöpymiseen. Noin vartti tunti ja kuusessa hiljenee. Ei tuota kuusta voi mieltää pihapuuksi siihen se on liian kaukana, mutta linnuille se kelpaa joko yöpymiseen tai ympäristön tarkkailuun. Toisaalta naakkojen kuusessa on häivähdys lapsuuden pihakuusen näkymää. Voikohan siitä joskus todeta ”sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *