Pikajuna Helsinkiin

Joensuun aseman kello oli 6.50. Ihmisiä tungeksi matkatavaroineen aamuisella asemalaiturilla. Mari ja Jari kiirehtivät muiden joukossa iloisesti keskustellen. Tuore kihlapari. Oli odotettavissa hyvä päivä. Sellainen päivä, joka jättää ihmisen mieleen jäljen.

Vaaleakiharaiset hiukset reunustivat Marin hymyileviä kasvoja. Keveä, kukallinen kesämekko myötäili naisen vartalon liikkeitä. Jari kietoi kätensä Marin hartioiden ympärille kuin suojaksi pahaa vastaan. Mari rakasti Jarinsa vekkulia hymyä ja sinisiä silmiä. Miehen treenattua ylävartaloa peitti JoMan paita, ja jalassa hänellä oli rennonoloiset farkut.

Asemalaiturilla kuului junaan aikovien kiireisiä askeleita. Yht`äkkiä, kesken lauseen, Mari lyyhistyi asfaltille rintaansa pidellen.

– Mikä sinulle tuli? Vastaa!

Jari hätääntyi. Hän koetti kauhuissaan Marin pulssia, mutta sitä ei tuntunut.

– Ei, Mari, sinä et saa kuolla, Jari parahti ja näppäili 112.

Ambulanssi saapui paikalle muutamassa minuutissa, ja kaksi oransseihin haalareihin pukeutunutta miestä jatkoi Jarin aloittamaa elvytystä. Mari nostettiin autoon, johon Jari seurasi mukana. Auto kaasutti paikalta pillit ulvoen sairaalaan.

Mari seurasi tapahtumien kulkua ulkopuolisena, kuin unessa. Hänen psyykensä irtosi fysiikan sille asettamista rajoista. Hän kykeni leijumaan vapaana ruumiistaan irtautuneena. Tyynenä nuori nainen seurasi tapahtumia. Aamuista päänsärkyä ja epämääräistä rintakipua ei enää tuntunut. Oli vain utumaisen keveä olo.

Junanlähtöön oli enää muutama minuutti, ja Mari päätti jatkaa matkaansa Helsinkiin ilman Jaria. Tuossa unenomaisessa tilassa oli helppo liikkua. Hän huomasi edelleen leijuvansa. Oli mahdollista mennä läpi ovien ja seinien.

Mari valitsi istumapaikan ruskettuneen mieshenkilön vierestä. Junaan työntyi lisää väkeä isoja kassejaan raahaten. Juna nytkähti liikkeelle. Vaihteiden epämääräisen kolinan jälkeen junan vauhti muuttui tasaiseksi. Mies vieressä luki Iltalehteä. Hänen olkapäänsä kosketti Maria. Hetken mielijohteesta Mari päätti koskettaa miehen sileäksi ajeltua poskea.

Mies reagoi. Hän pyyhkäisi kosketuskohtaa kuin poistaakseen roskan tai kärpäsen. Mari oli lähellä tuota miestä.

Imatralla alkoi sade. Vesipisarat valuivat ikkunassa noroina muodostaen siihen kummallisia kuvioita. Ne näyttivät aaveilta. Jotkut matkustajat puhuivat äänekkäästi kännyköihinsä. Äiti taaempana lauloi lastensa kanssa. ”Kaksi pientä elefanttia marssi näin…”

Mari poikkesi ravintolavaunuun. Hän lensi ja pysyi ilmassa. Tuoksui kahvi ja olut. Mari kaipasi Jaria ja oli pahoillaankin tapahtuneesta. Junat kulkevat ja niillä on aikataulunsa. Ruskettunut mies jäi junasta Kouvolasta. Päivällä juna saapui Helsinkiin. Mari poistui junasta aurinkoiselle asemalaiturille. Asfaltti hohkasi kuumaa.

Samassa Mari tunsi kuinka ohuen ohutta hopealankaa kiristettiin. Hän katsoi itseään teho- osaston katonrajasta. Oli palattava.

– Hän tulee nyt tajuihinsa, hoitaja kertoi uutisen huolestuneelle Jarille. Mari raotti hivenen silmiään.

– Olet ollut tuntikausia tajuttomana, Jari kuiskasi. – Olen tässä vieressä.

Mies silitti Marin hiuksia.

Paluu tietoisuuteen tuntui aluksi Marista epämiellyttävältä, mutta vielä ei ollut aika lähteä.

– Kuolema oli vähällä varastaa meiltä häävalssin, Jari puhui myöhemmin.

– Mutta minäpä annoin sille pakit, ja kävin kuin kävinkin junamatkalla Helsingissä, Mari vastasi hymyillen.

Maija- Liisa