Pihapuut, osa 3
Ennen vanhaan pihapuita on pidetty talon suojelupuina, vaikkei siitä välttämättä ole ääneen puhuttukaan. Erään emännän täti oli istuttanut talonsa taakse koivun viime vuosisadan alkupuolella. Emännälle koivu oli kaikki kaikessa. Se oli tullut hänelle talon mukana ja niin kauan kuin koivu eläisi, eläisi suku tilalla. Vuosikymmeniä myöhemmin, kun emäntä ja isäntä olivat siirtyneet jo ajasta iäisyyteen ja tila ollut kauan heidän poikansa hallussa, syysmyrsky kaatoi koivun. Seuraavana kesänä tila myytiin pakkohuutokaupalla.
Uusien omistajien aikaan talon suojelupuun tehtävät lienee ottanut talon päädyssä kasvava iso vaahtera. Kului toistakymmentä vuotta. Sitten eräänä päivänä äkäinen kesätrombi oli kiskaissut vaahteran maasta ja paiskannut pellon nurkalle kuin räsynuken. Eikä mennyt kuin vähän toista vuotta, kun tila vaihtoi omistajaa.
Kun puun henki hirmustui
Hyypiässä oli kylän eräänä maamerkkinä komea kuusivanhus aukealla mäellä tienristeyksessä. Se oli sellainen kylän yhteinen pihapuu. Eräänä syksynä 70-luvun lopussa maanomistaja oli sitten jostain syystä päättänyt kaataa kylää vartioivan kuusen. Tarinan mukaan kaatamispäivänä oli ollut aivan tyyni sää, mutta kun kuusi oli kaatunut, juuri sillä kohtaa oli tullut voimakas tuulenpuuska. Kuusen henki oli ilmaissut selvästi mielipiteensä moisesta toimenpiteestä. Puhumattakaan siitä henkisestä myrskystä, minkä kuusen kaataminen kylällä nostatti. Missä kaksi tahi kolme kyläläistä kohtasi, puhe kääntyi oitis kuuseen.
Keijupuut
Olen asunut Helsingissä monessa kerrostalossa ja yhtä lukuun ottamatta kaikissa on ollut komeat pihapuut; koivuja, mäntyjä, pihlajia ja vaahteroita. Asuin 60-luvun lopulla pari vuotta Vaasankadulla ikkunat asfaltoidulle sisäpihalle, jossa oli kesällä yksi ainoa kukkalaatikko. Ilo oli sanoinkuvaamaton, kun pääsin muuttamaan Roihuvuoreen puiden ympäröimään taloon. Muistan eräänkin talven, kun keittiön ikkunan takana olevasta männystä tuijotteli pöllö sisään koko pyhäpäivän.
Nykyistä kotipihaani reunustaa rivi nuoria jalavia. Ei tämä kerrostalokaan vanha ole, ikää sillä on vasta 13 vuotta. Jalavien välistä näkyy vastapäisen talon vaahteraryhmä. Se on kasvaessaan peittänyt lähes kokonaan kapean merinäköalani. Yksi jalavista on muutaman metrin päässä suoraan ikkunani edessä. Sanotaan, että keijut viihtyvät jalavissa. Eivät ole kuitenkaan vielä minulle näyttäytyneet. Mustarastas sen sijaan on laulellut siinä iltojeni iloksi varhaisesta keväästä pitkälle kesään.
Lokakuussa jalavat täyttyvät tilhistä. Ne tulevat suurina parvina nauttimaan pihan marjaomenapensaiden sadosta. Sitten kuuluu voimakas kahahdus ja kaikki pyrähtävät yhtä aikaa jalavien oksille. Kuin yhteisestä sopimuksesta koko parvi kohoaa hetken kuluttua siivilleen ja tekee muutaman kierroksen korttelipihan ympäri tarkan koreografian mukaan ennen kuin syöksyvät taas pensaisiin. Ja sitten sama uudelleen, kerta toisensa jälkeen.
Olen jostain lukenut, että ihmisen tärkein tehtävä elämänsä aikana olisi puun istuttaminen. Minulla se on vielä tekemättä.
Todella monisäikeinen tämä Lissun kolme-osainen
sarja pihapuista.Kaikesta huomaa että aihe on läheinen
ja siihen on paneuduttu.
——-
Iäkkäämmät ihmiset ovat kyselleet usein vanhan
”Joulukuuusi” runon perään, se on saattanut olla
jossain kansakoulun lukukirjassakin ajallaan.
Runo on niin pitkä että laitan tähän vain ensimmäisen
säkeistön. Mikäli en muista väärin Oskar Merikanto
on säveltänyt sen. Runoilijsta en ole varma
mutta saattaisi olla Topeliustakin.
”Tuo tumma vuoren valtias mun oli isänäni
ja kankaan kaunis kanerva armaana äitinäni.
Vaahtoisa virta veikkosein,ja sisko taivaan tähtönen,
puut metsän ystäväni”.
Entisen asuinpaikkani pihasta kaatui pihlaja vähän ennen mieheni
kuolemaa. Samoin omenapuu kaatui oman poismuuttoni aikoihin.
Olin nuorena metsänistutuksessa useassakin metsässä.Ensimmäisen
palkkani sain kuusentaimien istutuksesta Korkeimman oikeuden
presidentti Matti Piipposelta ja veljeltään tohtori Piipposelta.
Palkka oli 8 mk, joka on nykyrahassa reilu euro.
Tämä Piipposten metsä on nykyisin suojeltu. Varsinkin tohtori
Piipposen kerrottiin lähes itkeneen, jos joku puu täytyi kaataa.
Erään tuttuni pihan läheisyydessä kasvaa valtava näre. Meidän
kahden sormenpäät eivät yltäneet yhteen, kun kiedoimme kätemme
vastakkaisilta puolilta puun ympäri. Vaikuttava näky se puu. Ei
sellaisia pidä kaataa.
On hienoa lukea helsinkiläisen kaipuusta luontoon, vaikka luonnosta muistuttaisi vain yksi pihapuu ja tilhiparvi. Puilla ja niiden istuttamisella on kohta toinenkin suuri merkitys koko maailmassa.
Ilmasto lämpenee ja sen estämiseen haetaan keinoja joka tavalla. Ehkä parhain keino estää lämpenemistä ja nälänhätää, on lisätä kasvillisuutta joka paikkaan.
Kasvit sitovat kasvaessaan ilman hiilidioksidia ja siten estävät lämpenemiskehitystä.
Kasvimassan lisääntyessä maaperän kasvukunto palaa. Kasvien maatuessa maahan jää humusta ja se on todellista hiilivarastoa. Maan hiilivaraston eli maan humuksen avulla palaa autioituneille alueillekin elämä. Puiden lahoavat juuret, lehtikarikkkeet yms. kasvijätteet lannoittavat maan kasvukuntoon. Parantuneessa maassa voidaan kasvattaa ruokakasveja eläimille ja ihmisille
Toisin sanoen, kasveja lisäämällä estämme ilmaston lämpenemistä ja torjumme maailman nälänhätää.
Istuttakaamme puita aina enemmän kuin kaadamme.
Reino,
tiedän että olet perehtynyt melko syvällisesti näihin probleemoihin. Voisitko selostaa lyhyesti ja kansantajuisesti, mitä seurauksia on esimerkiksi kantojen kiskomisella maasta ja niiden polttamisella? Ovatko aukkohakkuut hyväksi vai huonoksi? Entäpä keinolannoitteet?
Ka niin, mielipiteet käyvät ristiin. Upm ja muutamat muut kannattavat kovasti tätä bioenergiaa. Useita tutkimuksia on, että kantojen ja oksien poisto heikentää metsien tulevaa kasvua. Enemmistö väittää päinvastaista.
Pitäisi muistaa eräs perusasia: Metsän puut saavat ravinteensa pääasiassa karikekerroksessa elävien sienten avulla. Sienet liuottavat maan KIVIAINEKSESTA ravinteita puiden käyttöön. Sienet liuottavat ja siirtävät puun hienojuuristoon vettä ja ravinteita. Typpi tulee karikkeista ja muista kasveista.
Puu vie ne jälsikerroksessaan latvukseen ja siellä tapahtuu yhteyttämistä. Sen lopputuotteita kulkeutuu puiden juuriin takaisin ja sen sienet saavat näin palkkansa.
Näin toimii luonto. Karikekerros on sienien ja metsien kasvun elinehto. Jos metsässä on vähän lahoavaa puuta, varpua yms. kasvijätettä, niin heikko on myös puiden kasvu. Verratkaapa kasvua ja karikekerroksen paksuutta kuivalla hiekkakankaalla ja lehtotyypin mailla.
Eli olen sitä mieltä että metsien humuskerroksen ohentamiseen johtavat toimet ovat lähes rikoslain alaista puuhaa.
Vastaan noihin muihin kysymyksiin, jos aihe kiinnostaa Värtsin lukijoita. Odottelen kommentteja ja vastaväitteitä.
Muutamia ajatuksia ylläoleviin kommentteihin liittyen.
Olisipa mukava saada lukea kokonaisuudessaan tuo Tellervon mainitsema ”Joulukuusi” runo, se on minulle täysin tuntematon.
On olemassa sanonta ”Pyhät on pihlajat pihalla.”
Taannoisessa Helsingin Taidemuseon näyttelyssä ”Kultainen metsä”, oli kuvia Japanin pyhistä puista. Kuva Shikokun saarella sijaitsevasta 3000 vuotta vanhasta seetripuusta oli vaikuttava.
Olen kuullut useampiakin tapauksia pihapuun kaatumisesta jonkun perheenjäsenen kuollessa.
Onneksi Helsinki ei ole pelkkä kivikylä. Pieniä metsiäkin löytyy ja paikoitellen voi nauttia jopa avarista maalaismaisemista. Sitä yritin kertoa elokuussa julkaistulla tarinallani ”Aurinkopäivä.”
Vielä haluan mainita 1950-luvulla kirjoitetun ihastuttavan pikku kirjasen – Jean Giono: Mies joka istutti puita. Kirja kertoo yksinäisyyteen vetäytyneestä lammaspaimenesta, joka istutti puita, tuhansittain puita. Hän teki eläväksi sitä, mikä jo näytti kuolleen. Hän elvytti luontoa, hän loi ihmiselle uusia mahdollisuuksia.