Järven pinta on peilityyni. Siellä täällä vesi värähtää, kun kalanpoikanen hyppää tavoittelemaan ötökkää vedenpinnalta. Hiljaisuuden rikkoo kuikan alakuloinen ”kuikahdus”, johon lokki vastaa natinallaan. Jostain kaukaa kumisee ukkosen jyminä. Hei hetkinen! – ukkosen jyminä. Taivashan on pilvetön. Silmä tavoittaa valkoiset viivat taivaalla, jotka etenevät nopeaa vauhtia. Ääni tulee kotvan päästä perässä.
Muutama vuosi sitten ilmaantuivat itäisen Suomen taivaalle Euroopasta Aasiaan eri maihin matkalla olevat lentokoneet. Koneet käyttävät lentokäytävää, joka kulkee Suomen yli kohti Novaja Zemljaa ja sieltä edelleen Aasiaan. Reitti muistuttaa hanhien muuttoreittiä, mutta näinhän eläimet ovat aina vaistomaisesti osanneet valita taloudellisimmat kulkureittinsä. Kerrotaanhan vuoristossa teitäkin rakennetun siten, että kun insinöörien äly reitin valitsemiseksi loppui, niin pistettiin aasi menemään ja mistä aasi meni, niin siihen rakennettiin tie.
Vaikka nämä näköetäisyydellä lentävät lentokoneet kiehtovatkin kaukomatkailijan mieltä, niin ne tuovat mukanaan turhaa saastetta. Ääntä pahempi on perässä näkyvä viiva, joka koostuu polttoaineen palamisjätteistä, hiilidioksidista ja vedestä. Yli lentävät koneet eivät todennäköisesti ole vielä siirtyneet biopolttoaineisiin. Onneksi lentotoiminta ei ole kokovuorokautista, vaan toistaiseksi rajoittuu muutamaan tuntiin. Kappalemääriä ei ole tullut laskettua, mutta useampia niitä kulkee vuorokaudessa.