Läskihyvettä

Pykälävaaraan ajeltiin aikaisin aamulla Patsolan Karvisesta Polle-raudikon reessä jostakin läheltä Harkkolampea mutkaten. Nykyinen tie on linjattu kauempaa Harkon ohi ihan eri paikasta ja lähtökin siirretty Tervavaaran tielle lähelle entistä kansakoulua. Olkoon minun puolestani tämä uusi linjaus, kun sillä on jo ikääkin 50 vuotta. Pykälävaaran tällä laidalla vanhan ja uuden tien linjaus on sama. Siellä käännyttiin tilustielle oikealle ja parinsadan metrin päässä mummolan Pykälän metsäpalsta olikin vasemmalla ennen peltoaukeita.

Hyvää halkometsää se oli, kovasti lehtipuuvaltaista nuorehkoa puustoa. Lunta ja pakkasta riitti. Ajankohtana oli helmikuun loppu ja koulusta hiihtoloma. Olli-eno oli hevosmiehenä leppoisaan tapaansa ja Make-eno kaatomiehenä, äkkiliikkeisempänä. Minulle jäi hommiksi mottipinojen teko.

Oikea sahausasento Työtehoseuran mukaan vuonna 1954.

Taisi käydä niin, että jäin yksin tulokohtaan, johon purettiin ylimääräiset varusteet, ja josta tuli päivemmällä myös nuotiopaikka. Aluksi meni runkoja nurin ja poikki oikein urakalla. Saattoi olla, että niitä oli siellä valmiiksi kaadettuna, karsittuna ja pätkittynä, mutta kokoamatta ja pinoamatta. Pinon pohjat, tolpat ja sidepuut teki Make, mutta koonnin ja pinoon latomisen tällä suunnalla tein yksin. Miehet menivät pikkuhiljaa työnsä mukana kauemmaksi, tekivät varmaan pinonsakin, kun ei kerran minua siellä tarvittu.

Ei mennyt kovin kauan, kun huomasin muutamia työhön liittyviä varjopuolia. Pakkasta oli niin, että meinasi korvat ja sormet paleltua. Lunta oli niin, että meinasi hiki tulla kahlatessa. Voimia oli niin, että meinasivat kesken loppua, kun hilasi halkoja kohti pinoa. Oli kyllä niin raskasta työtä, että paikat tärisi ja kova nälkä tuli myös.

Pahus, konkeloksi meni.

Puolen päivän tietämissä tulivat miehet paikalle. Hevoselle heiniä ja kynsitulet palamaan. Nokipannukahvithan siinä valmistuivat kohtapuolin. Eväänä oli valmiita voileipiä. Kaksi siivua vastakkain, välissä voita ja runsasrasvaista sianlihaa. Palaset olivat tietenkin jäätyneet vastakkain kiinni, voit ja lihat välissään yhtenä könttänä. Näitä palasia lämmitettiin nuotion loimussa ja kyllähän siinä leivät lämpisivät, voikin pehmeni, mutta läskiset lihat pysyivät jäisenä. Syötävissä kuitenkin olivat. En ollut siihen saakka oikein pitänyt läskistä, mutta nyt näiden savuntuoksuisten lämpimien leipäpalasten kohmeinen läski oli aivan taivaallista. Nälkäkin auttoi asiaa.

Halkohommissa olin tuolloin vain parina kolmena samantyyppisenä päivänä. Eikä niistä töistä kummempia yksityiskohtia jäänyt mieleen, mutta ne kohmeiset läskilihaleivät ja kuuma nokipannukahvi jäivät. Ei ole vieläkään parempaa vastaan tullut.

Sakari H

Share

2 comments for “Läskihyvettä

  1. Kiitos Sakari H.
    Kyllä leipä maistuu kun on nälkä ja kylmä. Noihin savotta-aikoihin minäkään en edes tiennyt että leipien välissä olisi pitänyt olla jotain. Nythän se on selviö. Mutta hyvä kun oli edes voita. Mutta se siitä.
    Halusin kommentoida noita kuvia. Jos tuo on Työtehoseuran suositus sahausasennosta niin epäilen onkohan tuo ohjeen antaja koskaan pitänyt edes sahaa käsissään. Tuohan on huonoin mahdollinen asento. Myös toinen kuva.. konkelossa olevaa puuta sahataan päältäpäin. Tuossa saha lienee jo jäänyt kiinni tai heti jää. Voi olla että opetusmielessä on valittu varottavia esimerkkejä. Työtehoseura antoi todella yksityiskohtaisia neuvoja eri töistä. Mieleen jäi metsätöistä kaksi ohjetta. Kun puuta karsitaan (kirveellä) niin ei pidä karsia siltä puolelta millä itse seisoo. Koska silloin kirves lipsahtaa helposti jalkaan. Ja kun halkoo halkoja niin pitää seisoa haara-asennossa. Samasta syystä.

  2. Olen Alpoaatoksen kanssa samaa mieltä, hommat käytännössä kokeneena. Kuvat on otettu Työtehoseuran oppaasta (toivottavasti en saa syytettä), eivät olleet varoittavia esimerkkejä. Kirvesohjeet olivat paikallaan, mutta harvapa niitä noudatti, ehkä haara-asentoa lukuunottamatta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *