Läksimme vanhemman Anja-siskoni kanssa Sääperin järvelle kokemaan kalaverkkoa. Minä oli noin 10 v ja siskoni vähän vanhempi. Meillä oli särkiverkko vedessä siinä nykyisen lintutornin edustalla. Vesi oli korkealla, koska Sääperiä ei ollut vielä padottu. Veneemme oli Sääperin pohjoiskolkassa, jossa oli pieni uimapaikan tapainenkin.
Oli aika kova pohjoistuuli joten pääsimme laitamyötäisessä tuulessa hyvin verkolle. Siskoni souti ja minä yritin kokea verkkoa. Verkossa oli paljon särkiä ja ahvenia ja olimme iloisia kun saadaan äidille paljon kalaa. Ajateltiin, että kyllä hän varmaan nyt ilostuu. Sivutuuli painoi kuitenkin venettä ja verkko sotkeutui kaislikkoon ja pohjarisuihin enkä saanut verkkoa kiskotuksi irti. Lopulta minä paiskasin verkon takaisin järveen kaikkine kaloineen. Oltiin pahasti pettyneitä kun ei saatu äidille kaloja ja yritettiin lähteä pois järveltä. Tuuli oli kuitenkin niin voimakas, että emme päässeet takaisin venetantaan, vaan tuuli painoi meitä Venäjälle päin. Päästiin Hapo-ojaa pitkin maihin ja jätettiin vene sinne ja päätettiin mennä maita myöten kotiin Savikolle jalkaisin ja hakea vene joskus tyynellä ilmalla.
Hapo-ojan rannalla oli Airolan huvila -niminen talo. Siellä oli varmaankin meidan tuttuja koska mentiin käymään siellä. Kiire unohtui ja siellä meni kylätellessä useampi tunti. En muista oliko talossa lapsia, mutta mukavasti siellä aika kului.
Aikanaan tultiin kotiin ja saatiin kamalat sapiskat kun oltiin ”koko päivä” kateissa.. Äidillä oli ollut hirveä hätä kun tiesi millainen tuuli järvellä oli eikä venettä näkynyt missään. Luuli että vene oli kaatunut ja me oltiin hukuttu. Meille ei edes tullut mieleen, että niin olisi voinut todellakin käydä.
Toivottavasti hänellä ei ollut enää koskaan niin hirveää äitienpäivää.
Lääkintakapteeni Airolan huvila Wärtsilässä
Tässä talossa olimme kylättelemässä. Sodan jälkiä en muista talossa nähneeni. Kaikki lienee korjattu.
Kävin tänään jo aamulla katiskoilla.. Arvelin että ei olisi niin kova tuuli aamuvarhaisella. Mutta mitä vielä. Kova pohjoistuuli niinkuin vuosikymmet aikaisemminkin. Nyt oli vielä hiukan pakkastakin.
Jääriitteessä olivat veneen teljot aamulla meilläkin. Eilinen myrsky oli laittanut verkot pahasti myttyyn, yksi vaivainen ahven aamun verkkosaaliina ja rysässä pari samanmoista lisäksi. Ei näköjään ammattikalastus vielä leiville lyö:)
Hyvää Äitienpäivää!
On varmasti ollut äidilläsi huoli teistä kalastajista.
Olen itse suunnitellut katiskan laittamista tuohon laiturin
viereen, mutta asia on vielä suunnitteluasteella.
On siinä Alpoaatoksen äidin sydän ollut syrjällään.
*
Olimme sisarusteni kanssa saaneet hieman rahaa
säästöön äitienpäivälahjaa varten. Läheisen
Laineen kaupan ylähyllyllä olimme nähneet mielestämme
kauniin lasiesineen johon pennosemme juuri ja
juuri riittäisivät.
Siihen maailmanaikaan ei asiakkailla – varsinkaan
lapsilla- ollut menemistä kaupan tiskin taakse.
Niinpä huonosti suomenkieltä taitava kauppiaan rouva
ei ymmärtänyt kun osoittelimme sormellamme kohti
ylähyllyä ja pyysimme sokerivakkaa.
Nej, nej hän vain toisteli ja pudisteli päätään. Tarjosi
kyllä kaikkea muuta, mutta ei hoksannut mikä oli tarkoittamamme
esine.
Itku kurkussa suljimme kaupan oven. Portailla tuli itse
kauppias vastaamme ja kysyi ystävällisesti, että
mikäs tytöjä itkettää? Kerroimme että rouva ei ymmärtänyt
mikä on sokerivakka.
Kuin tuuulispää tempaisi kauppias kaupan oven auki ja
nappasi pyydetyn esineen ylähyllyltä. Samalla hän loi
vihaisia silmäyksiä vaimoonsa. Enhän minä ymmärtänyt,
mistä oli kyse, puolustautui rouva.
Selittelivät jotain Såg är i vacka tai jotain
sinnepäin.
Loppu hyvin kaikki hyvin. Äiti sai sokeriastian
äitienpäivänä.
Alpon mainion kertomuksen myötä minunkin Onnitteluni Äideille!
Äitienpäiväflunssan jäkeen soitin Örnin Liisalle ja kysyin, miten juhla Värtsilän kirkossa ja seurakuntakodissa onnistui. Liisa-täti oli hyvin tyytyväinen. Väkeä oli, niin ettei kaikille riittänyt tuolia. Perunamuussikin taisi loppua kesken. Keittiössä puuhanneet miehet olivat hoitaneet hommansa mallikkaasti. Ja lasten ohjelma tietysti hellytti äitejä ja mummoja, isiä ja ukkeja. Monet ovat käyneet kiittämässä kodikkaasta juhlasta. Kenenkään talkoolaisen osuutta väheksymättä arvelen, että juhlat olivat paljolti Liisan näköiset. Olen vuosien ajan aina silloin tällöin kurkistanut päiväkerhohuoneen ovelta ja ihmetellyt lasten ja Liisan lämmintä puuhailua. Kumpa siitä jäisi lapsille elinikäinen tunne, että kirkko on äiti! Ierikka
Tuosta Tellervon kirjoituksesta palautui mieleen useitakin omakohtaisia ikäviä muistoja. Samalla mietin, kuinka monelle on jäänyt samantapaisia traumoja siitä olettamuksesta, että TÄYTYY ostaa lahja äidille. Tai TÄYTYY hankkia joululahja tai joku muu lahja jollekin.
Vaikka missään ei liene sanottu että näin TÄYTYY tehdä niin jostain sellainen ajatus on pinttynyt mieleen. Minusta parhaita lahjoja on itsetehdyt. Varsinkin päiväkodissa lasten tekemät luomukset.
Ja tuohon TÄYTYY-listaan voisi lisätä vielä sen kun nykyisin ei voi kyläänkään pistäytyä tyhjin käsin. TÄYTYY olla jotain viemisiä, tietysti.
Kunpa oppisimme viemään ja tekemään viemisen ja tekemisen ilosta, eikä yksinomaan TÄYTYMISEN takia.
Kuka muistaa Olssonin kauppiaspariskunnan
suositusta TV-sarjasta Pieni talo preerialla?
Tässä kertomassani ”sokerivakka muistossa”
on jälkikäteen ajatellen jotain samaa tunnelmaa.
*
Täsmentäisin vielä, ettei meillä ollut tunnetta
että täytyy vaan halusimme vain ilahduttaa äitiä.
Muistan Tellervo oikein hyvin Olssonit.Myös rouva Olssonin.Tästä taivutan oikein sujuvan aasinsillan -60 luvun Niiralaan.Siellä oli opettaja joka ilmoitti mulle ettei minun tarvinnut osallistua äitienpäivä juhlaan koululla kun minulla ei ollut äitiäkään.Tässä opettajassa ja rva Olssonissa oli jotakin samaa.
Kyllä ne sellaiset ”rouva Olssonit” ovat yksiä myrkynkylväjiä ympäristöönsä. Pystyvät hetkessä pilaamaan monen päivän, kenties pitkän pätkän lähimmäisen elämääkin.