Rippe. Kuva OP
Luutalahdessa seikkaillut pystykorva sai minut muistelemaan omaa punaturkkista pystykorvaamme Rippeä. Vaikka asuimmekin Enon Uimaharjussa ja Rippe oli kotoisin Enonkoskelta Savonlinnan suunnalta, näytti se viihtyvän parhaiten Kaustajärvellä. Hain koiran Usvan kennelistä vuonna 1973. Tyttären toivomus koirasta sai minulta puoltoääniä, vaimo hangoitteli hieman vastaan, kun ounasteli, että se jäisi pääasiassa hänen hoidettavakseen.
Koirankujeita
Sanotaan, että koira on kuin isäntänsä. Mene ja tiedä. Rippe osasi olla hyvin rakastettava, mutta muutama pahe silläkin oli, yksi niistä karkailu. Ensimmäisen karkuretkensä se tekikin kohtalokkain seurauksin, sillä se jäi talvikelissä auton tönäisemäksi. Eläinlääkäri totesi, että koska koira on niin nuori, se paranee vielä täydellisesti. Tuon seikkailun jälkeen koira (tai oikeammin Hän) osasi kyllä visusti varoa liikkuvia autoja!
Rippeä oli tietenkin kuljetettava mukana, Hänen paikkansa oli auton takapenkillä. Rippe ei voinut vastustaa laiduntavia lehmiä, joita tuolloin näkyi vielä melkein pellolla kuin pellolla. Lähestyimmepä Kaustaa Tuupovaarasta tai Värtsilästä päin, alkoi takapenkillä mahdoton rieha jokaisen lehmälauman kohdalla. Kuski hermostui ensin ja hetken kuluttua kaikki muutkin kyydissä olijat. Auto oli pakko pysäyttää ja ryhtyä koirankouluttajaksi. Ehkä käytin vääriä metodeja, sillä tuloksia ei ollut havaittavissa.
Mökin pihaan asti ei voinut ajaa autolla, vaan meidän oli käveltävä viimeinen kilometri. Voi sitä vauhtia, millä Rippe ampaisi ulos autosta ja lähti viilettämään kohti määränpäätämme. Kun saavuimme pihamaalle kantamuksinemme, oli Rippe meitä jo vastassa, ja näytti kuin Häntä olisi naurattanut. Meitä ei naurattanut, koira oli ehtinyt kieriä monessa hirven jätöskasassa ja ensimmäiseksi olikin ryhdyttävä turkin pesuun.
Tuo lantakasoissa kieriskely oli toinen Hänen paheistaan. Rippe jäi viikoksi naapurimme hoitoon, kun olimme kesälomareissulla. Riemuissaan koira tervehti paluutamme ja osoittaakseen, kuinka hyvillään Hän oli siitä, että emme olleet kokonaan hylänneet, Rippe säntäsi viereiselle laitumelle, jossa oli sopivasti tuoreita lehmän pläjäyksiä. Kuinkahan monessa koira ehtikään heittää mukkia ennen kuin sain Hänet kiinni. Päivä oli varmasti kesän kuumimpia ja turkista helteessä lemahtelevat parfyyymit sen mukaiset.
Ei haukku haavaa tee
Mökillä Ripen mielipaikka oli veneessä. Ei veneen tarvinnut olla edes vesillä, vaan koira saattoi loikata muuten vain sinne istuskelemaan. Kun sitten lähdimme liikkeelle, Ripen kuono oli aina kohti Vanhaa Värtsilää, jotain herkullisia vainuja Hän siitä suunnasta näytti vetävän. Vähän ennen Säkkivuorta Rippe kuitenkin kääntyi ja haukkui aina samassa paikassa. Alkoikin melkoinen rähinä, sillä kaiku vastasi jokaiseen haukahdukseen samalla mitalla.
Rippeä kiinnosti erityisesti, mitä moninkertaisten piikkilankojen takana saattaisikaan olla. Ainakin kerran Hän päätti tutustua Neuvostoliiton olosuhteisiin, pääsi kai piikkilanka-aidan ohi rannan kautta kahlaamalla. Aikansa seikkailtuaan koira palasi omia jälkiään takaisin eikä maininnut sanallakaan käynnistään.
Ymmärrettävistä syistä rajamiehet eivät tietenkään pitäneet tästä loikkarista. Erään kerran olivat jättäneet naapuriin nootin, että jos sama koira tulee vielä kerran häntäänsä huiskuttaen heitä rajapolulla vastaan, niin se ammutaan. Vielä eivät olleet sitä tehneet, kun koira on niin ystävällinen. Sen jälkeen yritimme vartioida Häntä tarkemmin, mutta kuten tarinan alussa kerroin, Rippe oli erittäin etevä karkailussa.
Miesten kanssa metällä
Se että Ripen isä oli haukkukuningas, oli helppo uskoa. Kuinka monen peninkulman päähän lie kiirinyt haukku Kaustajärvenkin rannoilta, kun jokaista liikkuvaa koivunlehteä piti räksyttää, ainakin keväisin ja syksyisin. Itse en harrasta metsästystä, mutta kerran eräs työkaverini halusi ottaa Ripen mukaansa metsälle. Varoittelin, ettei koira ymmärrä mitään niistä puuhista. Niinhän siinä oli käynyt. Koira otti kyllä haukun, mutta kun metsästäjä sai pyyn (tai jonkun muun linnun) tähtäimeensä, riensi Rippe metsästäjän luo ja nuoli hänen korvaansa. Lintupaisti jäi saamatta, kun pyssymiestä rupesi naurattamaan.
Koira haudattuna
Elettiin heinäkuun helteisintä päivää, kun käärme pisti koiramme kuonoon. Liekö käärmeitä ollut useampikin, näytti siltä, että toiseen etukäpäläänkin oli pistetty. Rippe pääsi itse kapuamaan kuistille, mutta siihen Hän rojahtikin kyljelleen kuin kuollut. Päättelimme, että mitään ei ollut enää tehtävissä, ja niinpä lähdinkin hautaa kaivamaan. Onneksi vaimo huomasi Ripen kuonoa silitellessään, että toisen silmän ripset räpsähtelivät. Siirsimme hautajaisia seuraavaan päivään, eikä niitä sitten enää tarvittukaan, sillä koira virkosi eloon yön aikana.
Iän myötä Ripen kuulo ja hajuaisti heikkenivät. Rippe seurasi meitä katseellaan entistä tarkemmin ja vaimo oli sitä mieltä, että vanha koira oppi uuden tempun eli viittomakielen. Ripen hengityskin alkoi rohista, ja teimme raskaan päätöksen, että koirasta on luovuttava. Vaimo kävi töissä Joensuussa ja hän otti koiran mukaansa viimeistä toimenpidettä varten. Minä varasin auton takapaksiin pahvilaatikon. Koko päivän suruilin ja ajattelin, että vaimo palaa töistä itkun kanssa. Kyllä hämmästyin, kun ulko-ovi illalla aukesi ja parketilta kuului tuttua tassun rapinaa. Eläinlääkäri oli todennut, että koiralla on keuhkoputkentulehdus, eikä hän vielä olisi halukas sitä piikittämään.
Kulkija vanha taas nuortuu
Ikäkään ei estänyt Ripen maaliskuisia karkailuja. Niinpä Hän taas kerran katkoi kahleensa, kun muu perhe lähti Enon kirkonkylälle parturiin. Talvi oli erittäin runsasluminen, ja vaikeaa oli kurkkailla talojen pihoille koiraa etsiessämme. Melkein koko kylä oli hälytystilassa. Saimme puhelinsoittoja, että väsynyt koira laahustaa milloin siellä, milloin täällä. Kun menimme oletettuun paikkaan ja vihelsimme, niin ainakin parikymmentä kylän koiraa aloitti haukkunsa. Tytär oli jo niin epätoivoinen, että istui vain ikkunassa päivystämässä. Kun koira oli ollut kateissa melkein viikon, ehdotimme tyttärelle, että hänkin lähtisi mukaamme karkulaisjahtiin. Tämä tuottikin heti tulosta, sillä tarkkasilmäinen tytär huomasi erään kauppaliikkeen varaston alta pilkistävän kuonon. Kun saimme koiran kotiin, kuului vain kolahdus, kun Hän rojahti eteisen lattialle ja nukkui samoilla sijoillaan täyden vuorokauden.
Millä Rippe pysyi hengissä nuo vuorokaudet, kun yötkin olivat pakkasen puolella? Se meille jäi arvoitukseksi. Ilmeisesti kaupan läheisyydestä löytyi kuitenkin jotain kaluttaavaa, olisiko Hän saanut makkaroitakin, koska jätöksissä näkyi sulamattomia makkarankuoria.
Pieni lumpeenlehti vain
Vääjäämättömästi koitti kuitenkin se päivä, kun lopulliset jäähyväiset oli jätettävä. Tuntui kuin koira olisi vaistonnut sen ja otti itse meihin etäisyyttä jo muutaman viikon ajan. Vietimme Hänen kanssaan monet illat laiturilla lumpeenlehtien kelluntaa katsellen. Koiran turkkia rapsutellessa muistelimme, kuinka Rippe ei pentuna jaksanut kävellä rannasta takaisin mäen päällä sijaitsevaan mökkiin, vaan Hänet oli kannettava sylissä. Jotain oli siis tehtävä ennen kuin oltaisiin samassa tilanteessa.
Hautasimme Ripen Kaustajärvelle, kaksihaaraisen koivun juureen, lähelle venevalkamaa. Kuono aseteltiin kohti Vanhaa Värtsilää.
Johannes
Tänään Värtsissä kerrotaan myös vanhoista
lasten loruleikeistä. Yksi sellainen on Onko koira
kotona?
Leikittäjä laittaa sormensa vastakkain
ja lapsi kuljettaa omaa sormeaan muodostuneissa väliköissä
ja kysyy: ”Onko koira kotona?” Ensin pudistellaan
päätä ja vastataan että ”Miesten kanssa metsällä.”
Sitten jossain vaiheessa ”purraan” lasta sormesta
kevyesti puristamalla ja sanotaan että ”Hau, hau”!
Minulla on ollut myös ihan paria viime vuotta lukuunottamatta
aina koira tai pari. Koira on mukava kaveri ja sen kasvamista
ja kehittymistä on mielenkiintoista seurata. Vanha koira ymmärtää
puhettakin jo puolesta sanasta.
Onhan niissä omat huolensakin, kuten tämäkin kertomuksen karkaleva koira. Viimeisin koira nukkuu tuossa rantapenkassa ja
ikävä sitä on.
Olipa kaunis tarina kauniista ja viisaan näköisestä lemmikistä. Rippe varmaan haukahtelee iloiset terveisensä koirien taivaasta Johannekselle tästä muisteluksesta.
Lukemisen aloitettuani ajattelin, että tarinassa on jotain tuttua. Samassa muistin, että Järventauksessa oli aikoinaan yhdessä naapurissa myös Rippe koira.
Täällä kaupungissa tulee välillä ärsyynnyttyä koiranomistajiin, kun ulkoiluteillä joutuu väistelemään koirien jätöksiä. Läheskään kaikki eivät vaivaudu korjaamaan lemmikkinsä jätöksiä pois.
Nätti ja tutun näköinen koira, sillä itselläkin oli samanmoinen samoihin aikoihin. Tosin omallani oli runsaasti valkoista etumuksessa. Meidän koira oli myös ahkera haukkuja, mutta oppi ihme kylläkin haukkumaan ilman ääntä naapureiden iloksi ja kieltämättä myös omaksi edukseen.
Koiruuksia ei tarvitse aina tehdä, niistä voi myös kirjoittaa.
Kirjastojen tilastot kertovat että koirienhoito-oppaat
ovat vuodesta toiseen lainatuimpien kirjojen kärjessä.
Kaunokirjallisuudessakin on koira monesti,jos ei pää-
niin ainakin sivu-osassa. Ensimmäiseksi
tulee mieleen Huovisen Koirankynnen leikkaaja.
Nuortenkirjoissa koiraseikkailut ovat erittäin
suosittuja. Samoin kuin kuvakirjoissa, onpa olemassa Mauri
Kunnaksen kuvittama Koirien Kalevalakin. Pitääkin
tarkistaa onko Jouko Varosella koira-aiheisia nuorten
kirjoja.
Monet ovat myös ne runoilijat jotka ovat kirjoittaneet
runon koirastaan: Waltari, H. Anhava, Rasa, Kupiainen,
E Kilpi, Tabermann…
—-
Rahalla saa kyllä koiran,
mutta ei sen hännän heilutusta.
(Josh Billings)
Veikko Huovisen Kylän koirat on ollut koirakirjoista mieluisin, tullut luettua aika monta kertaa. Huovisen parhaita tekstejä, suotta jäänyt hieman syrjään.
Minulla koirakirjoista mieluisin Gavril Trojepolskin Bim mustakorva. Ja elokuvanakin.
Niin kävi meillekin. kun isäni osti meille pystykorvan, kun menimme Kenraalinkylään asumaan.
Mutta Joensuussa ollessa se oli päässyt irti ja jäänyt auton alle.
Poliisilaitokselta sai hakea riimut. Olipahan ukin kiinnilaittama onneksi – no
Mirja
Muistan miekin ”Hänet”. Rakkalla lapsella on monta nimeä ja Hän oli myös ”Poso” (juosta posotti) ja ”Karvulihäntä” (hännän heilutus). Yhtenä talvena, kun Rippe oli jo vainaa, kävelin lankoni kanssa jossain Uimaharjun raitilla ja bongasimme eräällä pihamaalla pirteän Suomen pystykorvan ja huudahdimme yhteen ääneen ”Poso” ja sitten nauroimme kippurassa… Sen jälkeen kaikki pystykorvat ovat minulle olleet ”Posoja”.
Minun nimeni on Pontus.
Asun isäntäni ja hänen naisensa kanssa maalla, pienessä kylässä.
Minulla on isännän pihassa oma pieni mökki, sanovat sitä kopiksi. Minulle se on koti. Se on maalattu siniseksi,valkoiset ikkunanpokat, siinä on 2 huonetta, toiseen on ovi ja toisessa on ikkuna. Ympärillä on verkkoaita. Minulla on siinä aitauksessa hyvin tilaa, voin jaloitella ja seurata ympäristön tapahtumiaä.
Isännällä naisensa kanssa on isompi mökki, minulla on suora näköyhteys heidän isoon ikkunaansa. Joskus, ihan harvakseltaan käyn siellä sisällä. Minähän olen ulkokoira, norjanharmaa hirvikoira. En tykkää olla sisällä lämpimässä, mutta joskus on semmoisia tilanteita, että pitää mennä sinne turvaan.
Isäntä sanoo, että olen ensimmäisenä Uuden Vuoden yönä äikähtänyt kyläläisten ampumia raketteja. Siksi sitten Uuden Vuoden yöt nyt joudun olemaan isännän talossa sisällä. Tai saan olla, miten vaan. Makaan kamarin lattialla nukkumassa.
Nainen joskus huomauttaa, kun ei voida mennä juhlimaan mihinkään, kun on tuo.. Vaikka eivät muutenkaan menisi, kotona ovat kuitenkin. On se nähty jo tähän mennessä.
Nainen ei alun pitäin halunnut, että heille otetaan koira.
Ei se ole paha, mutta vierastaa jostakin syystä kaikkia eläimiä. Kissoja eniten. No, senhän minäkin ymmärrän.
Silloin kun ihan pienenä heille tulin, sovittiin heti naisen kanssa, että emme kumpikaan koske toisiimme.
Joskus sain sitä naista kyllä hinata perässäni kun olimme porukalla hiihtoretkellä. Minulla oli valjaat, joista pitkä köysi kiinni naisen vyötärön ympärillä. Mentiin huimaa vauhtia pitkin järvenselkää. Kun vähän vanhenin, se piti lopettaa, kun nainen rupesi pelkäämään kovaa vauhtia.
Eikä pysynyt nainen enää pystyssä siinä kovassa vauhdissa.
Minä olen pian yhdeksän vuoden ikäinen, monet hirvenmetsästykset jo käynyt. Isäntä murehtii, että olen tullut jo laiskaksi, enkä viitsi etsiä hirveä haukuttavaksi! Ei pidä paikkaansa. Kyllä haukun, mutta miten on,nytkin kun haen hirven ja haukun sitä, mitään ei tapahdu! Kyllä minä ymmärrän kun puhutte, että on vaan vasan lupa enää. Siinähän on vasa. Mutta kun se emä seisoo edessä niin ei voi ampua, sanovat.
Hirvimetsällä on mukavaa, isännän kaverit ovat minunkin kavereita, ja kun istutaan nuotiolla evästelemässä, antavat minullekin makkaraa kun vain osaan oikein pyytää.
On siellä muitakin koiria. Sanovat, että Jaskan koirasta ei tule hirvikoiraa. Ei kuulemma hauku!. Mutta Jounin koira sitten taas oikein helekatin hyvä. Se on minun pikkusisko. Ja nuotiolla istuessaan kaverin puhuvat tuon pikkusiskon ja minun äidistä, se on jo poistunut kuvioista. Oli kuulemma maailman paras hirvikoira. Se Tellu.
Kun metsästyskausi loppuu, saan makoilla kopissani aika lailla rauhassa. Isäntä juoksee minun kanssa lenkin joka aamu ja joka ilta, metsässä jos mahdollista. Pääsee kuulemma vähemmällä aitauksen siivoamisella tällä keinoin.
Huonolla ilmalla en mielelläni lähde mihinkään. Minä en tykkää räntäsateesta, pikku pakkanen on paras keli, silloin on virtaakin enemmän.
Joskus isännän nainenkin tulee lenkille, mutta ei kovin usein, naisen pitää mennä töihin.
Minä syön tyytyväisenä sen mitä annetaan, paitsi niitä nappeja, mitä lie muroja, vain sitten jos ei muuta anneta. Isäntä saattaa antaa minulle hirvensorkan ja muuta herkkua. Ja se nainen tuo joskus pannukakkuakin. Pudottaa sen minulle aidan läpi. Ei uskalla tulla sisään aitaukseen kun pelkää, että minä nousen ja halaan sitä, tai vaikka pussaan! Tuo kuitenkin pannaria. Nam.
Minä tiedän, että isännällä ja naisella on talossaan iso pakastinarkku. Siellä on muun seassa semmoisia paketteja, joissa on lappu päällä, siinä lukee ”Pontus”. Ovat kavereineen lihanjaossa laittaneet minulle omat paketit.
Minulla käy vieraitakin kopilla. Orava saattaa tulla sisälle asti, linnut syövät osan sapuskoistani, mutta enpä ole moisesta nostanut meteliä. Isäntä ja nainen tuovat kyllä täydennystä. Tämähän on sitä koiran elämää.
Minun nimeni on Ellinoora. Asun kahdessa paikassa Ullukassa ja Mummalassa. Välimatkaa on 89 km. Ullukassa minulla on oma koppi kuistilla, ja Mummalassa nukun tuulikaapissa. Makuuhuoneeseen en kummassakaan paikassa saa edes jalalla astua. Joskus yritän häntä heiluen sinne pyrkiä. Ukko kyllä antaisi luvan, mutta nainen ärjäisee heti: ”Ellinoora, EI!”
Ukon nainen on pohojalaanen, ja joskus kuulen ukon viisastelevan tuttavilleen kysymällä niiltä, tiedättekö mikä ero on pohojalaasen naisenja terroristin välillä. Eivät ole tienneet, elleivät ole aiemmin sitä heille kuulleet ukon kertoneen (Ukolla on muistisairaus, en ole sitä kylläkään huomannut itseeni kohdistuvan). No, joka tapauksessa, ukko kertoo niille, jotka eivät ole kuulleet: ”Terroristin kanssa voi neuvotella”. Ja sitten ukko katsoo hellästi naiseen ja laulaa: ”Hei, Karjalasta heilin sinä löysit…” Minä olen tässä vaiheessa mustasukkainen. Mutta vain tässä tilanteessa. Kun ukko huomaa tämän, hän rapsuttaa minua. Se tuntuu hyvältä.
Ukko on liikkuvaa kalustoa. Sillä on Toyota Avensis ja siinä perärontti. Kun hän avaa luukun, minä hyppään heti kyytiin.
Ihan äsken se ukko vihjaisi, että nainen tulee kohta kotiin muutaman päivän reissultaan. Menin ovelle odottamaan, siis eteisen ovelle, en makuuhuoneen.
Kerran kuulin naisen selittävän vieraille, että olen syntynyt Tampereella Tassupihan kennelissä. Ukko ja nainen olivat ostaneet minut ja sanoneet, että kelpaa pentueen huonoin. Tarvitsivat vain pihakoiran. Mutta sitten kun olin kasvanut ja kennelin väki oli huomannut, että olivat vahingossa myyneet parhaimman pennun, niin veivät minut Helsinkiin näyttelyyn. Siellä minä heilutin häntääni 14 000 eri rotuisen koiran joukossa. Voitin berninkoirien narttusarjan. Sen jälkeen seisoin estraadilla moskovalaisen berniuroksen kanssa. Hävisin sille niin kuin suomalaiset talvisodassa.
Tassupihan väki yritti Paasikiven-Kekkosen hengessä naittaa minut sille moskovalaiselle. Se ei kuitenkaan onnistunut. Liekö syynä ollut jo silloin Putinin hengen mukainen boikotointi.
Sitten Tassupihan väki otti minut kyytiinsä ja ajeli viiden valtakunnan läpi Saksaan, jossa sain Ulfilta siemenet. Tein viisi jälkeläistä: kaksi tyttöä ja kolme kuollutta poikaa (lääkärin tunaroinnin vuoksi). Toinen tytär on Pirkkalassa. En ole sitä tavannut. Toinen on Ylämyllyllä. Se kävi kerran minua tapaamassa. Mutta en minä siitä enememmin välittänyt. Yritti liehitellä, mutta minä käänsin pääni ukon ja sen naisen suuntaan.
Lasteni isä on nyt kuollut leikkauksen jälkioireisiin. Serkkujani en ole koskaan tavannut. Lienevät kovarotuista porukkaa. Ei kuuleman mukaan ole mikä tahansa kiimainen sen Ulfin luokse päässyt.
Sitä en tiedä, olenko jo mummo.
Muutama aika sitten minulla oli vaivaa, jota ukko ja nainen nimittivät juoksuajaksi. Karvakin lähti. Eivät päästäneet juoksemaan, vaikka naapurissa muutama uros haukkui minun suuntaan. Kerran yksi rakkikoira oli karannut kotoaan ja tuli minua tapaamaan. Ukko huomasi vieraan, joka tuijotti sitä kysyvästi. Ukko karjaisi sille: ”Painu helevettiin siitä!” Vieras oli varmaankin hyvin kasvatettu rotukoiva – ei berniläinen vaan joku ruipelo. Oliskohan siitä ollutkaan tempun tekijää?
Saksan vierailun jälkeen Tassupihan kennel sai pitää tyttäreni. Ukolle ja naiselle ne antoivat minua varten vuoden ruuat. Olen ne kaikki jo syönyt, ja nyt nautin Ylämyllyltä ostettuja papeloita. Joskus ukko naisen harmiksi antaa nuolla tähteet lautaseltaan. Hyvää se on ollut, vaikka en kyllä ymmärrä, miksi se pesee lautasen ennenkuin työntää sen tiskikoneeseen. Tomaattisoseen töhrimän lautasen se voisi laittaa koneeseen heti pöydältä.
Tuossa se ukko nyt naputtelee jotain konetta. Kävin sitä kuonollani tökkäämässä. Lausahti: ”Elähän nyt, kulta, siinä kättäni töki. Tulee virhelyöntejä.” Jätin sen rauhaansa ja palasin eteiseen odottamaan sen naista. Jospa se kohta palaisi matkaltaan!
Berninpaimenkoira Ellinoora
Minä olen Sylvi, kultainennoutaja. Täytin kesällä 3 vuotta. Asuin elämäni ensimmäiset vuodet Kennelissä Somerolla , jossa oli paljon ns. lajitovereita. Minusta piti tulla kennelin ns. ”tuotantokoira”. Lonkat pahukset eivät olleetkaan täysin 1-luokkaa, joten minut laitettiin myyntiin. Minusta kiinnostui nimeltämainitsematon koira-ihminen Värtsilästä. Hän oli omistanut samasta paikasta kodistani aiemmin kultsin nimeltä Aatu. Aatun kuoltua hän halusi ehdottomasti uuden koiran samasta paikasta. Omistajani edesmenneen Aatu koiran sisko Helvi oli muuten paras kaverini. Emäntäni liikuttui syvästi hänet tavatessaan kun nouti minua uuteen kotiin elokuussa 2013.
Pääsen päivittäin ihan oikeisiin töihin, koska emäntäni ottaa minut mukaan päivätyöhönsä. Mukavaahan se on, kun ei tarvitse yksin kotona olla. Ei siellä tarvitse ihmeempiä tehdä, kunhan olen siivosti. Ja olen. Yleensä nukun päivät hänen työpöytänsä alla. Näen paljon ihmisiä. Ihan kiva paikka. Emäntä sanoo, että ruokansa eteen pitää jotakin tehdä. No käyhän tuo työstä. Terapiakoiraksikin minua on kutsunut.. mitähän se tarkoittaa, en tiedä?
Tälläistä koiranelämää Värtsilässä vietän!
Sylvin kuvan näkeminen jo laskee verenpainetta, joten
täysin ansioista terapiakoiran titteli on myönnetty.
Onko koira kotona? Palautin tämän Eiran jutun takaisin Värtsiin yli seitsemän vuoden takaa. Miksi? Paitsi että se oli hyvä juttu, myös siksi että sunnuntaina – Elämän leipä -sunnuntaina – tuli kuluneeksi kaksi vuotta Ellinooran kuolemasta. Yhä on vaikea tottua siihen, ettei häntä enää ole. Sydämen lyönnit loppuivat käteni kokemuksina eläinlääkärin pöydällä.
Vanhassa jutussa on kommentteja, joista yksi on – Ellinooran kirjoittama. Kun luin sitä nyt uudelleen, kaipaus täytti mielen. Miten ihminen voikaan kiintyä niin lujasti koiraan, on varmaankin aika monen kokemus.
Lepää rauhassa Ellinoora kappelini kupeella. Aurinko paistaa kummullesi Universumin Helmen yllä, liki rajaa Suomen puolella.
Anteeksi, tuli virhe. Mainitsemani Värtsin juttu oli Johanneksen. Eiran nimi tuli esille kommentissa olevan kuvan vuoksi.Ellinoora-ikävä sotkee ajatuksia!?