Mummon ilopilleri Ronja. Kuva Lissu
Kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää vietetään joka vuosi 20. marraskuuta YK:n sopimuksen hyväksymisen (20.11.1959) kunniaksi kaikkialla maailmassa. Päivän tarkoituksena on tuoda esiin lapsen oikeuksien sopimusta ja herättää keskustelua lasten hyvinvointiin liittyvistä asioista. Päivä saatiin nimettyä suomalaisiin kalentereihin vuodesta 2002 Suomen UNICEFin aloitteesta.
Tänä vuonna teemana on kuritusväkivalta. Jokaisella lapsella on oikeus kasvaa turvallisessa ja väkivallattomassa ympäristössä (YK:n lapsen oikeuksien sopimus, Art. 19).
Suomen UNICEF kampanjoi kuritusväkivaltaa vastaan. Suomi kielsi sen toisena maana maailmassa jo 1984, silti neljännes suomalaisista hyväksyy yhä lasten kurittamisen osana kasvatusta.
Tutkimusten mukaan lieväkin lapseen kohdistuva kuritusväkivalta lisää lapsen aggressiivisuutta ja vahingoittaa kasvua. Sen seurauksena lapsen luottamus vanhempiin kärsii ja lapsi voi oppia pelkäämään vanhempiaan.
Lapsen ohjaaminen on tehokkaampaa ilman kuritusta. Myönteisin kasvatuskeinoin kypsyminen ja harkintakyky kehittyvät nopeammin, jolloin lapsi oppii nopeammin myös omatoimiseksi ja vastuullisemmaksi.
Lapsi, joka saa osakseen ivanauruja, oppii pelkäämään.
Lapsi, joka saa osakseen arvostelua, oppii tuomitsemaan.
Lapsi, joka saa osakseen epäluottamusta, oppii pettämään.
Lapsi, joka saa osakseen vihamielisyyttä, oppii hyökkäämään.
Lapsi, joka saa osakseen hellyyttä, oppii rakastamaan.
Lapsi, joka saa osakseen rohkaisua, oppii luottamaan itseensä.
Lapsi, joka saa tuntea totuuden, oppii ymmärtämään oikeutta.
Lapsi, joka saa osakseen kiitollisuutta, oppii olemaan kiitollinen.
Lapsi, joka saa osakseen tietoa, oppii tuntemaan viisauden.
Lapsi, joka saa osakseen kärsivällisyyttä, oppii olemaan pitkämielinen.
Lapsi, joka elää onnellisena, löytää rakkauden ja kauneuden.
(Ronald Russell)
Onnittelut suloiselle Ronja- tytölle!
Tuossa on lueteltu varsin käyttökelpoisia ”teesejä” lasten kasvatukseen.
Minun oma uhmaikäinen lapsenlapsi osaa jo laittaakin mummon
neuvottelutaidot koetukselle.
Mie haluaisin tuon Ronja-lapsen meillä käymään. Tiedätkö miksi?
Olen ruvennut nyt ”vanhana” ikävöimään sitä, että näkisin noin ihania pieniä lapsia, kun ei meillä niitä pilkistele enää. Onneksi 12 vuotias Paavo-poika on luvannut tulla joululomalla Espoosta.
Mutta ei hän se ole enää niin kuin Ronja. Meillä on vaan hirveästi
valokuvia seinällä omista rakkaista.
Tällaisin terv. Mirja-mummo (ei mummi)
”Olisiko nyt tullut aika
meidän aikuisten
mennä itsessämme asuvan lapsen luo.
Olisiko nyt aika
ottaa pieni turvalliseen syliin
antaa tilaa pitkälle surulle.
Olisiko nyt aika
kaivaa sielustmme kipeät vitsat,
asettaa ne kyynelillä täytettyyn maljakkoon,
antaa anteeksi edellisen sukupolven lyönnit,
lukemattomat tukkapöllyt.
Olisiko nyt aikaa odottaa…
katsoa,
miten elämän herätessä vihreät silmut avautuvat.”
—
Runo on kirjasta Sodan haavoittama lapsuus
kirjoittaja Paavo Kärkkäinen
Tellervon kommentin jatkoksi lisäisin, että olisi myös aika lopullisesti poistaa käytöstä ja unohtaa pari sananlaskua:
”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa” ja ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.”
Juhlimme Lapsen oikeuksien päivänä Ronjan syntymäpäivää, hän täytti tiistaina vuoden. Olen kuluneen vuoden aikana lasta katsoessani kerran jos toisenkin tuntenut iloa ja kiitollisuutta siitä, että Ronja on saanut syntyä hartaasti odotettuna rakastavien vanhempien lapseksi maahan, jossa on rauha.
Olen kuullut sanottavan, että lapsenlapset ovat naisen elämän jälkiruokaa. Omalta kohdaltani voisn sanoa, että pitää paikkansa.