Juttua hevosistamme

Oli kesä 1942. Olimme tulleet takaisin kotikonnuillemme evakosta Pielavedeltä Värtsilään Kakun kylään. Meidän perheeseemme kuului vanhempien lisäksi neljä poikaa ja kaksi tytärtä.

Koska meillä oli maanviljelystila ja hevosta tarvitsimme välttämättä, isä osti kesällä suomenrotuisen hevosen, liinakkotamman. Hevonen osoittautui hyväluontoiseksi, ihmisystävälliseksi sekä kotiutui uuteen paikkaan mielestämme hyvin, joskin havaitsimme, että ikävoi aina kotiin.

Muistan kun hevonen vietiin ensi kertaa muutaman kilometrin päähän metsälaitumelle yksinään. Aamulla kun heräsimme, hevonen oli tullut kotiin yli aitojen ja sodanaikaisten piikkilankaesteitten verta vuotavana, rinta ja etujalat olivat haavoja täynnä. Koko perhe olimme aivan epätoivoisia, kun olimme menettäneet jo aikaisemmin hevosen tapaturmaisesti, että menetämmekö taas hevosemme. Eläinlääkäri tarkasti hevosen vammat, määräsi lääkkeet ja hoitotavan, ja eikös vaan hevosemme parani muutamassa viikossa terveeksi.

Syyskuussa 1944 jouduimme taas lähtemään evakkoon, tällä kertaa Karstulan pitäjään Kimingin kylään. Isäni voi jäädä vielä muutamaksi päiväksi Värtsilään ja keräsi arvokkaimmat tavarat kuormakärriin sekä läksi taivaltamaan hevosella jäljestämme Karstulaan. Meillä ei ollut muita kotieläimiä kuin hevonen ja meitä onnisti sikäli, että saimme sille kelvollisen tallin.

Syystalvella huomasimme, että tamma on kantavana ja varsominen tapahtui keväällä 1945. Saimme emänsä värisen kauniin orivarsan. Isäni halusi pitää hevoset, vaikka ei ollut mitään tarvetta.

Kylässä oli järjestetty kesäksi hevosille yhteislaidun, jossa oli useita hevosia metsälaitumella. Juomapaikkana hevosille oli syviä savihautoja. Meidän hevonen oli ainut, jolla oli pieni varsa mukana. Kävimme päivittäin katsomassa, mitenkä hevosemme pärjää pienen varsan kanssa. Kuinka ollakaan, isäni käski minun käydä katsomassa hevosia. Mentyäni sinne näin, että hevonen makasi juomapaikalla ja varsa kierteli ympärillä. Paarmoja ja kärpäsiä oli mustanaan. Emän takajalka retkotti hervottomana sivulla reisiluun törröttäessä katkenneena. Juoksin kertomaan isälleni ja lähdettiin heti tapahtumapaikalle. Matkalla tapasimme miehen, joka kertoi, että hevoslaumassa on yksi potkurihevonen. Niinpä pyydettiin hänet mukaan todistajaksi. Saavuttuamme paikalle todistaja totesi, että hevosen potku on aiheuttanut tapahtuman ja miehet lopettivat hevosen kärsimyksen.

Asia meni oikeuteen, mutta hävisimme jutun, koska todistaja pyörsi näkemänsä pelossa, että menettää torpparimökkinsä, joka oli potkurihevosen omistajan maalla.

Näin menetimme toisen hevosen, mutta jäi varsa jota hellimme, syötimme ja juotimme. Talosta, jossa olimme, saimme kurrimaitoa sangollisen päivässä varsaa varten, mutta maito ei ollut emän maidon veroista. Varsan vatsa kasvoi isoksi ja karva oli pitkä ja kuivan näköinen. Kuitenkin varsa kasvoi vähitellen ja olisi seurannut meitä poikia kaikkialle. Annoimme varsalle nimen Jallu.

Tässä Jallu-hevonen on nuoren Markku Karvosen ratsuna.

Vuonna 1946 muutimme takaisin tynkä-Värtsilään, sillä entinen kotimme jäi juuri ja juuri rajan taakse. Valtio osoitti meille siirtolaisille Tohmajärven kunnan Kaurilan kylästä uuden tilan, johon raivattiin pellot tukkimetsästä. Tässä työssä Jallulla oli valtava työsarka ja osoitti sitä sitkeydellä sekä nöyryydellä työtä kohtaan. Jallu eli hyväkuntoisena ilman mainittavia sairauksia 23-vuotiaaksi.

Jallua muistellen Arvi Karvonen

Arvi Karvonen on osallistunut tällä hevosjutulla Maaseudun Sivistysliiton   kirjoituskilpailuun  ”Hopsis kopsis polleamus”.   SP

 

3 comments for “Juttua hevosistamme

  1. Kyseiseen kilpailuun osallistuneista kirjoituksista
    on koottu kirja nimeltään ”Hevosvoimia”. En ole lukenut
    vielä kyseistä kirjaa, joten oli mukava saada esimakua
    kilpailuun osallistuneista tarinoista, vieläpä Värtsilään
    liittyvää.

    Sama taho järjesti ajallaan lehmä-aiheisen kirjoitus-
    kilpailun, johon tuli valtava määrä kirjoituksia.
    Sen kilpailun satoa ovat kirjat ”Meidän lehmät” sekä
    ”Ei auta, sano nauta”.

    Maaseudun tulevaisuus -lehti julkaisi myös tähän lehmä-
    kilpailuun tulleita tarinoita, voinen näin jälkikäteen
    mainita, että minunkin tarinani otettiin lehteen, oli
    kuulemma ”napakkaa tekstiä”.

    Tuohon hevosaiheeseen kilpailuunkin aloitin tarinaa,
    mutta jätin kesken enkä lähettänyt. Tulin siihen tulokseen
    ettei minulla ollut henkilökohtaisia kokemuksia
    hevosista, kuten esimerkiksi tällä Arvi Karvosella joka on
    saanut lyhyehköön tarinaan monta koskettavaa kerrostumaa.

  2. Vai Pielavedellä ja Karstulassa sitä oltiinn evakkona, niin mekin. Me jäätiin tänne sen siliän tien kuten Niiraset, Björnit, Vasarainen, Karvosen Jussi, Käihkön Tauno jne.

  3. Tässähän oli niin hyvää historiaa, että tahtoo lisää.

    Tulikohan kunniamainintaa tai muuta menestystä kirjoituskilpailussa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *