Uuno Matikainen puhui ensi vierailulla jo pitkään vireillä olleen rajanylityspaikan puolesta. Tulkkina oli William Wickman.
Heinäkuun puolivälin tienoilla 1989 oli historiallinen hetki Värtsilässä: täkäläinen 60 hengen valtuuskunta pääsi ensi kerran rajan yli hieromaan ystävyyttä muutaman kilometrin päähän. Silloin elettiin vielä neuvostoaikaa.
Yhteistyön mahdollisuudet kiinnostivat tuolloin neuvostoliittolaisia isäntiä. Esimerkiksi kaupantekoon metallitehtaan tuotteilla oltiin valmiita vaikka huomenissa.
Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Pertti Purmonen, kunnanhallituksen puheenjohtaja Markus Kontiainen ja kunnanjohtaja Asko Vatanen ojensivat vaakunastandartit työläisasutuksen toimeenpanevan komitean puheenjohtajalle Juri Panoville sekä tehtaanjohtaja V. G. Kamelinille.
Neuvostoliiton Värtsilän suurin työnantaja oli metallitehdas, työntekijöitä yli 800. Taajamassa oli 3100 asukasta. Värtsilän hallintoalueeseen kuului tuolloin Pälkjärvi, jossa oli 500 asukasta.
Juvanjoen sillankorvassa.
Panov arvioi, että tehtaan työväki oli vähenemässä. Ikärakenne oli painottumassa vanhempiin ikäluokkiin, joskin lapsia syntyi. Heitä oli sairaalan lääkärin mukaan tuolloin noin 800.
Värtsilästä löytyi metallitehtaan lisäksi mm. saha ja leipomo. Sairaala, ala-asteen koulu, keskikoulu ja musiikkikoulu tarjosivat palvelujaan. Myös säähavaintoasema ja televisioasema kylässä oli.
Suomalaisesta rakennuskannasta ei 1989 ollut paljoakaan jäljellä. Aseman tienoilla toimi entisessä Yhteishyvän kiinteistössä kauppa. Pihkalinnat ja Berliinit olivat vielä pystyssä. Kisapirtissä oli taajaman kulttuurikeskus, jossa pidettiin konsertteja ja esitettiin elokuvia.
Juri Panov (vas.) oli toimeenpanevan komitean puheenjohtaja.
Pääväylänä toimineen Rauhankadun varrella olevat rakennukset oli tehty 1950-luvulla. Kerrostaloja oli rakennettu muutama vuosi ennen värtsiläisten vierailua. Kylään oli noussut myös elementeistä rakennettuja latvialaisia omakotitaloja, jotka olivat saaneet tiiliverhouksen ja yläosaan paneelipinnan. Vieressä olleet lahonneet hirsitalot olivat jo saaneet purkutuomion, kertoivat neuvostoisännät.
Yhteistyötä juhlistettiin Kisapirtissä, jossa suomalaisista Enni lauloi, Hanna soitti ja Kivivuoren viulutrio musisoi. Jalkapallo-ottelu päättyi odotetusti Värtsilän voittoon, maalein 2-1 naapureille.
”Rajanylityspaikan avaaminen ei ainakaan ole kauempana tämän johdosta”, ennakoi Uuno Matikainen, joka uskolliseen tapaansa toi tässäkin tilaisuudessa asian esille.
Paljon oli muuttunut Vanhassa Värtsilässä siitä, millaisena vanhimmat valtuuskunnan jäsenet sen muistivat. Maastot sentään olivat tutut.
Olisipa mukava lukea tuolloin mukana olleilta lisää havaintoja ja tunnelmia ensimmäisestä tapaamisesta. Ja mitä sitten seurasi? Miksi yhteistyö on hiipunut? Olisiko mahdollisuuksia sen uuteen virittämiseen?
Rauhankadun näkymiä.
Tuttuja miehiä kuvissa.MP
Vieraskirjassamme on merkintä Juri Panovin ja Sortavalan apulaiskaupunginjohtaja Anatoli Gusarovin sekä heidän tulkkinsa William Wickmanin vierailusta Värtsilän pappilassa. 28.11.2011 tapauksesta tulee kuluneeksi 20 vuotta. Lähetystö pyysi seurakuntaa järjestämään tilaisuuksia Venäjän Värtsilässä. Seuraavien vuosien aikana kokoonnuttiin jumalanpalveluksiin eri paikoissa, jotka Panov hyväntahtoisesti meille osoitti. Hän oli itsekin monesti paikalla. Käynteihimme liittyi oleellisesti v. 1992 pystytetty graniittinen muistomerkki. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa Panov kertoi, että Venäjällä vaikuttanut huhu venäläisten vankien huonosta kohtelusta ei ollut totta. Tieto jäi mieleen, kun muistissani on myös omakohtaisia havaintoja suomalaisten yllä pitämästä leiristä. – Jumalanpalveluksemme loppuivat vähitellen, ja ihmiset siirtyivät helluntailaisten tilaisuuksiin. Heidän johtajansa oli tumma venäläinen mies, jonka kanssa alussa yhteys toimi. Mutta sitten siltä taholta alettiin sanella ehtoja. Muutaman vuoden jälkeen saimme iloita entisen, palaneen kirkkomme paikalle nousseesta ortodoksisesta kirkosta. Kirkko on pyhitetty Aleksanteri Nevskiläiselle, mikä ortodoksien käsityksen mukaan varjelee paikkakuntaa vihollisilta. Hyvä niin! Papin työt eri puolilla Venäjää ovat elämäni kohokohtia. Sellainen on esimerkiksi Kontupohjan suunnalta Sodderin kylästä. Toimitin inkeriläisen mummon hautauksen. Vodkalla palkatuista haudankaivajista yksi kiitteli pois lähtiessään, ettei ollut koskaan kokenut tällaista, ja kyyneleet valuivat poskipäillä. Se oli ensimmäinen kristillinen hautaus kylässä, joka oli perustettu 1940-luvun lopulla metsätyöväestön tarpeisiin.- Monia muistoja ei voi vaitiolovelvoitteen vuoksi kertoa. Mutta varastossa on myös sellaista, jonka voin joskus nettiin naputelloa.E.L.
Silmäni valuivat vettä, kun olin jumalanpalveluksessa – liikutuin yleisöstä.Mirjasisko
Eihän se ystävyys olisi pahitteeksi niin kansalaisten kuin kansojenkin kesken. Tuo Erkin mainitsema kristillinen hautaus toi mieleen viime kesäisen matkan Solovetskiin. Kuljimme monien kylien kautta ja yövyimme Vuokkiniemessä ja Jyskyjärvellä. Jyskyjärvelle oli talkootyönä tehty erittäin kaunis pieni kirkko. Oli sunnuntai ja juuri ”kirkkoaika” kun poikkesimme sinne. Pappia siellä ei ole koskaan ollut eikä näin ollen mitään virallista ”kirkkoaikaa”. Kyläläiset vain olivat sopineet käytännön asioista. Vaikka pappia, kanttoria, laulua tai soittoa ei ollut saatoimme aistia sanattoman Jumalan palveluksen. Ketään ei haluttanut kuljeskella kirkossa valokuvaamassa ”turistien” tavoin. Liikuimme hiljaa ja kunnioittaen. Muutamia ihmisiä kävi kirkossa hiljentymässä meidän siellä ollessamme. Se oli erittäin vaikuttava Jumalanpalvelus.
Ellen muista väärin niin juuri tässä kylässä oli kerran vieraillut suomalainen pappi. Eräs kyläläinen oli iltamyöhällä rohjennut ehdottaa papille edesmenneen omaisensa siunaamista.. kun ne on pitänyt laittaa maan poveen ihan omin päin ilman pappia. Pappi lupasi siunata vainajan aamulla ennenkuin jatkaa matkaansa… että eihän tässä nyt niin kiire ole. Kun aamu koitti niin hautausmaalla oli pappia odottamassa satapäinen kyläläisten joukko pyytämässä samaa palvelua. Pitkäksi oli venähtänyt vierailevan papin päivä.