Kaurilan kylä oli talvisodan jälkeen jäänyt rajakyläksi. Juhannusaattona 1941 meillä oli sieltä evakkoon lähtö edessä, jo toisen kerran elämässä.
Kaurilan asemalle saapui pitkä juna matkustaja- ja härkävaunuja. Asukkaat pikkunyytteineen kyytiin ja matka alkoi. Mukaan sai ottaa, mitä käsissään jaksoi kantaa.
Kylään jäi sotilaiden lisäksi vain suojeluskuntalaisia ja lottia. Siviiliväestön poistuttua sinne siirtyi armeijan yksiköitä. Rajalle johtavien teiden suunnassa tärkeisiin maastokohtiin raivattiin ampuma-aloja sekä kaivettiin juoksuhautoja ja suojakorsuja. Kansakoulu varustettiin joukkosidontapaikaksi. Työväentalolla oli sotilaskanttiini ja Ellilän talon katolla ilmavalvontapaikka.
Venäläisten tykistötulessa työväentalo sai osuman ja paloi. Vielä pitkään oli aseman läheisellä pellolla kymmeniä kranaattikuoppia näkyvillä.
Kansakoulun sidontapaikka oli kovassa käytössä. Luokkahuoneet eteistä myöten olivat olleet sairaspaarien täyttämät ja sairaalajuna oli ollut viereisellä radalla odottamassa potilaita sotasairaalaan siirtoa varten. Sidontapaikan siirryttyä rintaman mukana koululla oli korjausvarikko, ja se toimi myös evakoiden majoitus- ja huoltopaikkana.
Menimme evakkoon Kuusjärvelle. Ensimmäinen paikka oli Myhkylän koulun ullakko. Muutaman päivän kuluttua pääsimme nahkuri Toivasen peräkammariin. Kävimme töissä maataloissa. Minäkin sain komennuksen heinänkorjuuseen kauas salolle. Eräänä helteisenä päivänä selkä paloi auringossa rakoille. Talosta saatiin onneksi suolatonta voita, jota siveltiin palaneisiin paikkoihin. Muutama yö meni vatsallaan nukkuessa.
Lähellä oli hyvä uimaranta. Olin silloin 14-vuotias ja haka uimaan sekä sukeltamaan. Pitkät sukellukseni aiheuttivat monta sydämentykytystä majoituspaikan tytöille.
Heinäkuun 10. päivä alkanut jatkosota tuntui olevan kovin kaukana Kuusjärveltä. Jotakin kuitenkin tapahtui. Eräänä päivänä lähdin yksin kauppareissulle Outokumpuun. Olin juuri astumassa kaupan sisään, kun hälytyspilli alkoi soida ilmavaaran merkiksi. Samassa yksinäinen venäläinen lentokone oli kohdalla. Tien toisella puolella oli pieni metsikkö, jonne ihmiset juoksivat. Koneen pudottamat pommit osuivat kuitenkin kauemmaksi keskustasta.
Evakkoreissu kesti kaksi kuukautta. Takaisin paluu tapahtui härkävaunussa hitaasti mutta varmasti elokuun lopulla. Talomme oli siivottava sotilaiden jäljiltä. Elämä asettui kuitenkin vähitellen uomiinsa. Evakkomatka alkoi tuntua jo melkein unen näöltä, pieneltä seikkailulta, josta ei jännitystäkään puuttunut. Muutaman päivän kuluttua sain käydä polkupyörällä takaisin vallatussa kotikylässäni Värtsilässä.