Heinätöitä Sääperillä

Sääperin pelloille ajeltiin Patsolasta kohti Uuttakylää ja loppumatka Rantasen pajan etunurkalta vasemmalle tilustietä pitkin. 50-luvun alkuaikoina ei ollut suoraa maantietä Uuteenkylään, vaan kaikki liikenne teki mutkan Rantasen ja edelleen pappilan kautta. Päätieksi se oli kieltämättä kokolailla jyrkkämutkainen. Tuohon aikaan siis poikettiin tilustielle suoraan päätieltä.

Myöhemmin, kuitenkin jo 50-luvulla tämä Pappilan lenkki haaroitettiin sivutieksi nykyisestä oikotiestä. Reitti ei siitänsä muuttunut, tuli vain yksi tieliittymä matkalle lisää. Sääperin maat olivat Karvisilla enimmäkseen heinällä. Olihan siellä jonkunmoinen koivikkopalstakin, vasikoita rantalaitumella ja ainakin joskus myös viljasarkoja varsinkin Hapojan puoleisilla saroilla.

Heinäntekoa

Heinätekoaikana alkoi oma osuuteni. Koulun takia en ollut juuri koskaan kevät- tai syystöissä mukana. Tappipoikanakaan en ollut heinäteossa, vaan enimmäkseen pystytin seipäitä. Varmaan maaperästä johtuen se onnistui sopivasti alamittaiseltakin. Kangella oli helppo tehdä seiväsreikä kivettömään mutamultapeltoon. Siihen seiväs pystyyn karhikasan vierelle, kantapäillä iskien tiukkaaminen, alatappi paikalleen ja pari irrallista juurelle tai reikiin nekin.

Pituussuunnassa seiväsjaon määräsi haravakoneella vähän aikaisemmin koottujen heinäkarhien paikka, siinä suhteessa ei ollut mitään epäselvää. Sulkeisia tulikin seipäitten sivusuunnista. Jonon päästä katsellessa ei saanut näkyä kuin yksi seiväs, muiden oli oltava tarkasti tämän takana. Tietenkin jonon oli oltava kapaleen suuntainen, siis suorakaan rivi ei saanut olla vinossa. Uusiksi laitettiin vaikka viiden sentin takia. Heinällisiä seipäitä ei sentään purettu, eikä ollut isommin tarvettakaan.

Alkuaikoina kaikki heinätyöt tehtiin hevosen avulla ja ihmisvoimin. Ensimmäinen vaihe oli tietysti heinän niitto hevosvetoisella niittokoneella. Sitä työtä en saanut koskaan tehdä pikku kokeiluja lukuun ottamatta. Työ oli hevoselle raskasta. Joskushan näitä niittokoneita vedettiinkin tämän takia parihevosilla. Siihen tietysti olisi tarvittu toinenkin, ja vieläpä yhteistoimintaan sopuisa hevonen. Karvisen Polle-ruuna näytti pärjäävän hyvin yksinkin, oli vahva ja isokokoinen hevonen, eikä usein oikutellut. Meitä lapsia saattoi kyllä nyppiä huulillaan hiuksista tai pusakasta; sitten nauraa hörhötteli päälle.

Yhtä polkemista

Niitetyt heinät ajettiin ehkä päivän parin päästä haravakoneella karheiksi, joista heinät nosteltiin hangoilla seipäille. Haravakonetta pääsin joskus käyttelemään. Olihan siinäkin omat niksinsä, jotka oli pakko oppia. Vaikeampaa se oli kuin posetiivin soitto, siinähän tunnetusti lähtee veivi irti, jos pyörittää väärään suuntaan. Loppuheinät tarkottiin maasta käsiharavilla, niillä pii-sellaisilla, vaikka nykyajan piilaaksosta ei vielä ollut tietoakaan.

Heinänkorjuuaika oli yhtä polkemista. Milloin kuormahäkissä, milloin ladossa. Olihan siinäkin työssä omat huonot puolensa, mutta pahimpana muistan pärekattonaulat. Ladot tungettiin täyteen ja ylimpiä heiniä ahtaessa tahtoi selkä, kädet tai pää välillä osua pärekaton alapinnasta törröttäviin ruosteisiin nauloihin. Varottavahan niitä oli, mutta silti.

Heinäkuorman päällä joutui kuorman täyttyessä varomaan putoamista. Jotenkin se täyden kuorman laki muuttui liukkaammaksi ja kiikkeräksi, eikä aina nähnyt hevosen siirtoa seipäältä toiselle. Ohjakset sai kuorman päälle vasta kun lähti ajamaan kuormaa ladolle. Jos ajettiin latoon sisälle, olikin omalla vastuulla, ettei nirhaannu kuorman ja karmin väliin. Nykyvartalollani ja ketteryydelläni se taitaisi onnistua vain ilman kuormaa.

Eväspuolta

Juomaa oli heinäpellolla saatavissa pitkin päivää. Yleensä oli vettä, piimää ja kotikaljaa peilareissa jossakin ladon varjossa tai ojan hetteessä. Mukavia muistoja tulee mieleen puolen päivän ruokatauoista luonnonhelmassa. Niissä oli leppoisa tunnelma, heinän tuoksua ja varjon viileyttä. Ruoka oli hyvää eväspuolta, ei mitään keitoksia. Kylmiä juomia ja villasukkakahvia. Kahvi ja eväät tosin haettiin kesken päivän Patsolan mäeltä, jossa kotimies oli ne valmistellut. Näin sai kuuman kuumana ja kylmän kylmänä.

Kuumia ruokia olivat kahvi ja keitetyt kananmunat. Joskus oli myös tuoreita leivonnaisia, piirakoita ja lettipullaa. Usein sain tämän hakureissun hoitaa. Ja mielelläni. Kumman hyvin pysyi seisomassa hevoskärryn lavalla, kun piti ohjaksista vaikka höllästikin kiinni. Polle oli innokas juoksemaan. Meinasi mennä laukalle asti, kun vähän yllytti, mutta sehän ei käynyt ollenkaan lavakärryn kanssa. Olisi pian ollut takajalat poikki tai lavan kyydissä. Sen ymmärsin hyvin, hevonen ehkä vielä paremmin.

Myöhempinä aikoina evään hakureissut saikin tehdä mopolla, Olli-enon Zyndapilla. Silloin ei tarvittu vielä mopokorttia ja tulihan se ajamiseen riittävä ikäkin jo lähivuosina.

Sakari H

Ensin on vehkeet tahkottava. Kuva EJ
Share

3 comments for “Heinätöitä Sääperillä

  1. Yksityiskohtien tarkkuudella on nämä heinätyöt tässä
    kuvattu. Kovasti tuntuvat tutulta. Voi jopa aistia pärekatto-
    naulojen pistot omassa päänahassaan.

    Nyt kun katsoin äskettäin heinäntekoa läheisellä pellolla,
    niin muutamassa tunnissa koneet pistivät heinät pakettiin.
    Emme silloin ”vanhoina hyvinä aikoina” osanneet moista menoa
    edes kuvitella.

  2. Tutuilta tuntuvat. Mutta suuria erojakin oli. Meillä kun ei ollut hevosta eikä mitään koneita niin heinät haravoitiin haravilla pellon laidoista alkaen karheeksi keskelle kapaletta. Joskus heinät kannettiin sapilailla suoraan lähellä olevaan latoon

    Mutta tässä heinätöihin liittyvä kysymys kaikille.
    Alpoaatos

    Muistatteko käytettiinkö teillä tai tuttavapiirissänne esim piimä- tai vesiastian jäähdyttämiseen jotain MÄRKÄÄ vaatetta? Esimerkiksi märkää pyyheliinaa? Kasteltiinko sitä aika ajoin?

    Paljon myöhemmin olen kuullut kyseisestä jäähdytystavasta nimitystä ”köyhän miehen jääkaappi”

  3. Näitä heinäkarhoja minäkin muistan. Säästyttiin seivästämiseltä,
    mutta siihen tarvittiin ” heinäpoudat” kuten juuri nyt on.
    Päivällä leviteltiin karhoja enemmän auki.

    Piimää oli pellolla yleensä juomana. Meidän piimähinkki oli
    seipään takana varjossa, tai sitten ojassa. Varsinaista kastelua
    en muista. Jos oli lähde lähellä, sinne laitettiin kyllä narussa
    roikkumaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *