Suuri metsästäjä

Davy Grocket.

50 luvulla olin hiukan nuorempi kuin nyt. Silloin kuvittelin olevani milloin mikäkin kuuluisuus. Luistellessani tekemilläni puuluistimilla olin Hjallis Andersen. Jos pääsin kepin avulla riman yli olin seiväshyppääjä kuuluisuus Eeles Landström. Metsästäessäni variksia olin suuri metsästäjä Davy Grocket. Hän oli suuri metsästäjä. Minun isäni oli ollut myös metsästäjä, joten oli luonnollista, että minäkin kuvittelin olevani metsästäjä. Olisin saattanut olla isääkin parempi, melkein yhtä hyvä kuin Davy, mutta minulla ei ollut sellaista hattua kuin Davylla sarjakuvissa oli.

Häntähattu

Davylla oli sellainen turkislakki, jossa oli takana häntä. Siinä hännässä oli poikkijuovia. Sellainen hattu minun pitäisi saada jotenkin. Löysin ullakolta isän tekemän kanin nahkaisen turkislakin. Siihen vain pitäisi saada häntä. Vaikka orvan tai koiranhäntä niin olisin kuin Davy, suuri metsästäjä. Isä oli ollut myös suutari, joten meillä oli vintillä vielä jotain nahkoja tallella. Yhdestä ajokoiran nahasta isä oli tehnyt mustat karvarukkaset, mutta siellä oli vielä yksi pystykorvan nahka. Se oli vielä kokonainen ja häntäkin tallella. Uskaltaisikohan sen hännän leikata ja ommella hattuun tai kiinnittää vaikka hakaneulalla. En uskaltanut. En uskaltanut edes kysyä lupaa äidiltä koska tiesin, että se oli meidan oman koiran nahka. Tessun. Isän oli pitänyt tappaa Tessu kun siihen oli tullut penikkatauti.

Päätin olla suuri metsästäjä vaikka hattua ei vielä ollutkaan. Minun on itse metsästettävä se orava. Olihan Davykin metsästänyt karhun ennekuin oppi lukemaan. Minä olin osannut lukea jo monta vuotta. Siihen aikaan Savikontien yläpuolella nykyisen pururadan paikkeilla kasvoi pitkiä ”oksattomia” honkapuita, joissa oli vain latvassa oksatupsu, muun rungon ollessa sileänä. Latvoissa oleville variksen pesille oli erittäin vaikea kiivetä. Puissa eleli monia oravia ja monissa latvuksissa oli myös oravan pesiä. Sinne metsään tuleva suuri metsästäjä päätti lähteä oravametsälle.

Oravan metsästys

Isä oli kuollut muutama vuosi aikaisemmin ja häneltä jääneet metsästysaseet oli myyty huutokaupassa velkojen maksamiseksi. Pienoiskivääri oli vain jäänyt myymättä. Se oli ehkä ollut äidin nimissä ja siksi jäänyt myymättä.

Otin metsälle mukaan parhaita kavereitani. Pitihän minulla olla kateellisia kavereita näkemässä miten hyvä metsästäjä olisin. Otin mukaan pienoiskiväärin ja muutaman patruunan, ilman lupaa tietenkin.

Kyllä oli pollea olo, kun minulla oli oikea pyssy, mutta toisilla pojilla vain ritsat. Äiti oli harrastanut tarkkuusammuntaa ja siksi olimme kotona harjoitelleet yhdessä tällä pyssyllä ampumista jo aikaisemmin. Säilytin kukkarossa muistona erästä kolikkoa, jonka keskelle olin saanut pyssyllä osuman. Olin siitä kovasti ylpeä.

Lyhyen kierroksen jälkeen näimmekin jo kurren kieppumassa hongan latvuksessa. Se katseli meitä uteliaana. Viuhautteli välillä kuuluvasti tuuheaa häntäänsä. Menin puun juurelle ja ammuin suoraan alapuolelta. Siitä osuisin varmasti kun oksiakaan ei olisi edessä. Laukauksen jälkeen odotin, että orava putoaa puusta. Ei pudonnut. Sen sijaan tunsin jotain lämmintä valuvan päälleni. Varmaankin verta, mutta Suuri metsästäjä ei verta pelännyt. Sitä valui ensin hatun päälle ja siitä hatun lippaa pitkin kasvoille ja edelleen vaatteille. Vaatteista näin, että se ei ollut verta, ei ainakaan punaista. Maistoin kielellä. Suolaista vettä! Se laski jätevetensä suoraan minun silmille! Hävytön minkä teki! Pojat nauroivat kippurassa. Kohta naurettiin kaikki. Pitäköön häntänsä.

Siihen päättyi tämän suuren metsästäjän ura ennenkuin oli alkanutkaan. Sen jälkeen en ole metsällä käynyt. Kanihattu kelpasi varsin hyvin monta talvea ilman oravan häntääkin ja koirannahkarukkasilla oli hyvä laskea koulun rinteestä välitunnilla mäkeä.