Arkistolöytö

Hilkka Partanen kirjoitti Värtsiin 8.7.2011 kesän 1941 evakuoinnista otsikolla Muistikuvia. Yrjö
Jormanaisen kirjoittaman Erään hautakiven tarinan (5.5.2012) muutamissa kommenteissa sivuttiin myös kyseistä evakuointia. Etsin hiljattain Kansallisarkistossa Kotijoukkojen esikunnan ilmansuojelutoimiston arkistosta Pälkjärven evakuointiin liittyviä tietoja. Siinä sivussa löytyi myös Värtsilään liittyvä asiakirja, joka käsittelee juuri tuota yllämainittua evakuointia.

Evakuoimispäällikkö Kusti Löppösen allekirjoittama Evakuoimiskertomus Värtsilän Suojeluskunnan evakuoimispiirien alueilta 23.6 – 29.7.1941 on päivätty Uudessa- Värtsilässä 10. syyskuuta 1941. Olen jäljentänyt kertomuksen sanasta sanaan ja se julkaistaan kahdessa osassa.

Evakuoimiskertomus – osa 1

23. päivänä kesäkuuta klo 8.57 laukesi vihdoinkin se jännitys, että todellakin oli asukkaiden lähdettävä valtakunnan uuden rajan pinnasta toistaiseksi kesälomalle, mutta lohdutuksena oli se usko, että poissaoloaika ei ole kuin pieni tauko työn lomassa, joten tämä ”savotta” aloitettiin valoisalla mielellä, ja pikaisen takaisintulon toivossa.

Evakuoimismääräyksen tultua olivat evakuoimispiirien päälliköt jo koolla suojeluskunnan talolla, joten työ saattoi alkaa viipymättä. Kuulutukset jaettiin viestien välityksellä. Piiripäälliköiden kanssa oli jo aikaisemmin sovittu, että määräyksen tultua, aloitetaan evakuointi kaikissa vaiheissaan valtakunnan rajalta ja että piirimiehet pitävät tarkan huolen siitä, ettei rajan pintaan jää mitään evakuointimääräykseen kuuluvaa.

Ikävä kylläkin, kaikissa piireissä ei sujunut asioiden kulku siinä järjestyksessä kuin oli sovittu. Yksi piirimies oli sillä hetkellä sairaana ja eräät kiirehtivät toimittamaan omia, ehkä tarpeettomiakin asioitaan. Tästä johtui muun muassa sellainen tapaus, että kun evakuoinnin tarkastusmiehet kolmen päivän kuluttua evakuoinnista kävivät tarkistuskierroksellaan evakuoidulla alueella, löysivät he Pirtajärven kyläkunnan aivan asiasta tietämättöminä. Kylän evakuointi toimitettiin kylläkin sitten viipymättä tarkastusmiesten toimesta. Osa tuotiin Kaurilaan, osa Tohmajärvelle junaan lastattavaksi.

Ne piirimiehet, jotka ottivat asian oikealta kannalta, tekivät tehtävänsä kuin suomalainen sotilas, kaikella kunnialla. Tulkoot tässä vielä mainituksi, että Kenraalin- ja Kaustajärven kylien piirimiehet eivät olleet viimeisessä neuvottelukokouksessa läsnä, joten heille täytyi ilmoittaa tilanne vain puhelimitse. Tästä asiasta oli kuitenkin sovittu aikaisemmin. Nämä kylät ovat pahassa pohjukassa, koska aikaisemmin maantie kulki Värtsilän kautta ja jonka valtakunnanraja oli katkaissut, niin yhteys maanteitse näihin kyliin oli hyvin vaikea. Tuupovaaran tietä käyttäen tulee sinne matkaa noin 80 km ja suorinta tietä ei pääse muuta kuin pyörälläkin hyvin huonosti, ja aika ei enää myöntänyt tällaisten yhteyksien ottamiseen. Siksi kaikki tärkeimmätkin asiat täytyi toimittaa puhelimitse. Onneksi evakuointipäälliköt olivat tunnollista ja yhteistä etua ajavia miehiä, joten he yhteisymmärryksessä niiden erämaakylien karaistuneen väestön kanssa voittivat kaikki vaikeudet ja selvisivät kunnialla siitä pitkästä erämaanmatkasta, joka varsinkin karjan kanssa kulkien oli hyvin hankalaa. Lastaus juniin tapahtui Tohmajärven asemalla. Suurin osa väestöstä ja tärkein materiaali kulki Tuupovaaran – Kiihtelysvaaran tietä käyttäen, osa jalkaisin, osa autoilla.

Edellä mainittuja kyliä lukuun ottamatta evakuoitava väestö ehti 23.6 klo 20 lähtevään junaan. Koska ei vielä ollut mitään ilmavaaraa eikä sotatoimetkaan olleet tällä lohkolla vielä alkaneet, niin ihmisillä oli valoisa mieliala ja toivo paremman päivän koittamisesta. Siksi ei näkynyt kyyneleisiä silmiä eikä surullisia kasvoja. Hiljaisuus oli  ihmeteltävä odottavien ihmisten parissa. Sieltä täältä kuului kylläkin muutama huolestunut sana tänne jäävän kodin puolesta, ja eräät kuuluivatkin murehtivan pienemmän karjan kohtaloa, jota ei voinut siirtää minnekään. Useimmat olivat päästäneet sikansakin vasikoiden ja lampaiden kanssa laitumelle, metsän armoihin. Mutta kun
usko pikaisesta paluusta oli hyvä, niin harva jaksoi murehtia näidenkään kohtaloa.

Niin kuin edellä on mainittu, juna lähti Kaurilan asemalta päämääränä Kuusjärven pitäjä, klo 20–21 välillä juhannusaattoiltana. Suurin osa Kaurilan, Peijonniemen, Saarion, Uusikylän ja Patsolan väestöstä lähti tämän junan mukana juhannuksen vastaanottoon. Vaunut olivat aivan täynnä ihmisiä, ja matkatavaroitakin oli jokainen varannut mukaansa aika runsaasti. Junan saavuttua Sysmäjärven asemalle, oli kyliin siirtämistä varten vastassa Outokumpu yhtiön linja-autot, jotka veivät siirtolaiset tavaroineen kyliin, pääasiassa kouluille yhteismajoitukseen. Sieltä sitten myöhemmin siirrettiin väestö taloihin. Kaustajärven ja Kenraalinkylien asukkaat tulivat seuraavana päivänä ja joutuivat sijoitetuksi osittain Polvijärven kunnan puolelle. Näin taas kerran sai karjalankansa siirtyä pois konnuiltansa perivihollisensa vuoksi.

Materiaalin siirto alkoi seuraavana 24. päivänä kesäkuuta. Kaikki tänne jääneet miehet sekä hevoset olivat työssä mukana. Talo talolta vaellettiin, sekä korjattiin viljat ja vaatteet ynnä muut evakuoitavaksi määrätyt tavarat.  Kukin kylläkin mieluimmin ajeli vain omia tavaroitaan ja kun vielä aremmat miehet olivat menneet menojaan jo edellisenä päivänä vieden myöskin hevosensa maanteitse kuormineen, niin siellä missä sitten kipeimmin olisi tarvittu hevosia sekä miehiä, ei niitä tahtonut löytyä lainkaan. Esimerkiksi Värtsilän kunnan ja lainajyvästön viljaa oli liki 20 000 kg jonka ajoon kukaan ei olisi lähtenyt. Lopulta saatiin valtion halkoautoja joilla vilja voitiin siirtää
asemalle. Kokoamispaikan päällikön ollessa poissa määrätystä tehtävästään, hämäännytti se alussa jonkun verran, ennen kuin sekin saatiin uudelleen järjestetyksi. Materiaalin siirto meni kyllä suuremmitta hankaluuksitta, mutta karjan kanssa oli vähän enemmänkin harmia.

Evakuointiohjeissa oli määräys karjan marssittamisesta määräpaikkoihinsa. Kaikki kulkukelpoinen karja oli lähtenyt jo liikkeelle 23. päivän aamuna, joten niillä oli jo päivän matka takanaan, ennen kuin tuli uusi määräys myöskin karjan kuljetuksesta junalla. Näin ollen oli hyvin vaikeaa saada sitä enää kootuksi yksiin paikkoihin. Siksi karjan lastaus venyi niin pitkäksi ja jakautui useamman aseman osalle. Viimeisenä evakuointityönä oli sikojen metsästys laiturilta, johon asukkaat olivat ne päästäneet. Monena päivänä saivat miehet olla liikkeellä, ennen kuin ne kaikki oli saatu kootuksi yksiin paikkoihin, joista sitten suurin osa lähetettiin myöskin rautateitse määräpaikkoihinsa.

Vaikka tämä toinen evakuointi kestikin vain kuukauden päivät, oli koti-ikävä silläkin ajalla suuri. Siirtolaiset tekivät taloissa heinätöitä, vaikka tietenkin aina oli mielessä se että omat heinät taitavat jäädä tekemättä. Yleisenä vaikutelmana voidaan sanoa, että siirtolaiset saivat hyvän vastaanoton ja verrattain suopean kohtelun majoituspaikoissaan. Ehkä on jonkin verran poikkeuksiakin, mutta niistä ei ole paljon kuulunut.

”Evakkotielle” lähti paljon sellaistakin väkeä, joiden ei olisi pitänyt sinne lainkaan mennä. Oli kulunut parisen viikkoa siirtoväen lähdöstä, niin alkoivat laittaa takaisin työkuntoisen väestön. Työvelvollisuuslain nojalla heidät passitettiin kotipaikoilleen ja tarpeellista se olikin. Miehet järjestettiin perunamaiden multaukseen ja naiset kasvitarhoja kitkemään. Sitten kun alkoi olla muonasta tiukempi, toimitettiin heidät työvoimalautakuntaan, sieltä edelleen lähetettäväksi sinne, missä työvoimaa parhaiten tarvittiin. Näin joutui evakuoidulta alueelta kaikki työkelpoinen väestö armeijan palvelukseen.

*****

Evakuoimiskertomuksen toinen osa julkaistaan huomenna.