Kaulushaikaraa pääsee näkemään harvoin. Vielä harvemmin näin läheltä kuin minä eräänä keväänä näihin aikoihin. Ajankohtana oli siis hauenkutuaika, eli silloin kun järvien rannat ovat sulaneet ja kevätvedet ovat tulvineet rannoille, mutta järvet ovat vielä muuten jäässä. Silloin matalille rannoille laitetaan katiskoita haukien toivossa.
Tapasin tämän katiskan lintuja bongatessani matalassa vedessä. Vettä oli noin 10-20 senttiä. Haikara oli varmaan ajanut takaa pikku hauenpulikkaa ja joutunut loukkuun.
Yritin purkaa katiskaa linnun ympäriltä paljain käsin, mutta ei siitä tullut mitään. Lintu iski aina pitkällä nokallaan. Kävin kotoa hakemassa työvälineitä ja paksut nahkarukkaset. Purin hohtimilla katiskasta katon pois ja sain sinä aikana lukemattomia iskuja rukkasiin.
Kamerahan minulla oli mukana ilman muuta, mutta linnusta sai kuviin tallentumaan vain kolme pistettä. Keskimmäinen oli nokan kärki ja kaksi mollukkaa sen kahta puolta olivat silmät. Sama näkymä oli vaikka kiersin linnun selkäpuolellekin. Otin pieniä videon pätkiäkin, mutta sama tulos. Lintu ei hetkeksikään vilkaissut muualle kuin minuun. Oli se niin kiintynyt. -Tai niin vihainen.
Ei tullut katiskasta poiskaan, vaikka kantta ei enää ollut. En malttanut jäädä koko päiväksi siihen silmätikuksi kun oli muutakin puuhaa. Sitten kun käännyin menemään pois niin lintu oli lähtenyt. Lentoonlähtö kuva jäi saamatta. En korjannut katiskaa vaan jätin lapun terveisineen katiskan omistajalle.
Kertomuksesi palautti mieleeni tapauksen vajaan kymmenen vuoden takaa.
Olimme patikoineet Joutsijärven luontoreitillä. Kun nousimme järven pohjukasta loivaa rinnettä tielle päin jouduimme keskelle pienten sammakoiden vaellusreittiä. Emme olleet koskaan aikaisemmin sellaista nähneet. Niitä oli kymmenittäin.
Ei ollut satanut pariin päivään, joten tielle päästessään ne olivat kohta pölyn peitossa. Hain läheisen ojan pohjalta vettä ensiapuun ja keräilimme niitä sitten lippalakkeihimme viedäksemme tien toisella puolella olevan järven rantaan.
Siellä kiinnittyi huomiomme urostelkkään. Se äänteli hätääntyneen tuntoisesti ja pysytteli samalla paikalla räpytellen voimakkaasti siipiään.
Kiersimme hiljaa rantaa pitkin kohdalle ja silloin huomasimme aivan rannan tuntumassa naarastelkän,joka oli sotkeutunut verkkoon niin, että silmukat olivat lujasti kietoutuneet kaulan ympärille.
Onneksi repussa oli terävä veitsi. Melko rauhallisesti se antoi meidän nirhata silmukoita poikki, oli varmaankin niin uuvuksissa.
Tuntui hyvältä katsella, kun pariskunta lipui rinnakkain ulommaksi järvelle.
Tyytyväinen mieli jäi pelastusoperaatiosta.
Sammakot olisivat varmaan selvinneet ilman apuammekin.
Osaisiko joku kertoa näistä joukkovaelluksista.
Arja-Leenan kertomus sopisi erinomaisesti parisuhdekurssin keskustelun alustukseksi. Aiheena voisi silloin olla esimerkiksi: Tarvitaanko joskus asiantuntijan apua? Ierikka
Olipa onni, että osuit pelastajana paikalle!
Eikös niistä katiskoista ole jotain sääntöjä? Eihän niitä saa
viritellä pyytämään siten, että ovat linnuille surmanloukkuna?