Lapsuuden joulut

Joulutarinoita, osa 3

Kaikkihan tietävät, että ennen vanhaan, siihen wanhaan ja hywään aikaan, vietettiin sitä kaikkein koskettavinta ja muistorikkainta joulua – lapsuuden joulua.

Muistoni 1950 – lukujen jouluista Kiihtelysvaarassa ovat kietoutuneet yhteen. En pysty nimeämään niistä jotain yksittäistä joulua. Kun olin lapsi, pyhä ja arki erottuivat selkeästi toisistaan. Joulu oli juhlista suurin ja siihen valmistauduttiin huolella. Ruoan suhteen oltiin melko pitkälle omavaraisia. Puuttuvat ruokatarvikkeet ja joululahjat hankittiin oman kylän kaupasta ja kirkolta. Koulupojat kiertelivät myymässä joulukortteja pitkin kylää jo marraskuulla. Minäkin olisin halunnut ryhtyä korttikauppiaaksi, mutta siihen ei kotoa lupaa herunut. Äiti kirjoitteli kortit sukulaisille ja kauempana asuville pälkjärveläisille ystäville. Samalla kylällä asuville ei ollut tapana lähettää kortteja.

 Muutamaa viikkoa ennen joulua teurastettiin sika. Kinkku suolattiin hyvissä ajoin. Aatonaattona se paistettiin ruistaikinakuoressa. Oi, miten herkullinen tuoksu uunista levisikään tupaan. Illalla herkuteltiin pellille heruneessa kuumassa rasvassa kastetuilla ruisleivän paloilla ja saatiin maistiaiset lämpimästä kinkusta.

Joulupöytään kuuluivat kinkun lisäksi karjalanpaisti, sianpääsyltty, maksalaatikko, lanttulaatikko ja karjalanpiirakat. Lisukkeina olivat perunat, keitetyt porkkanat, etikkapunajuuret ja suolakurkku. Kalaa en muista lapsuuskotini joulupöydässä olleen. Maidon ja piimän lisäksi ruokajuomana oli kotikaljaa, josta en oppinut koskaan pitämään. Jälkiruoaksi keitettiin riisipuuroa ja luumu-rusinakeittoa. Möllykkäkeittoa, kuten pikkuveljeni sanoi. Kypsyvän luumun tuoksu on minulle jouluaaton tuoksu. Joulun leivonnaisia olivat rusinapullat, kuivakakku ja piparit. Torttuja meillä ei vielä 1950 – luvulla valmistettu.

Isä haki aattona metsästä jo syksyllä valmiiksi katsomansa joulukuusen. Asetteli sen sitten omatekoiseen puiseen kuusenjalkaan ja kantoi tupaan. Isä kiinnitti kuusen latvaan tähden, sitoi huolellisesti paperinarulla kynttilät kuusen oksille ja ripusti Suomenlippurivistön ja hopeanauhat koristeeksi. Koristelun viimeisteli muutama kiiltopaperiin kääritty suklaakäpy. Juhlan kunniaksi tuvan pöydälle oli levitetty pellavaliina. Pöytää koristi kolmihaarainen punainen kynttilänjalka valkoisine kruunukynttilöineen. Syksyn iltapuhteina isä oli tehnyt himmelin ja ripustanut sen pöydän yläpuolelle. Tuvan ikkunan taakse isä oli laittanut linnuille kauralyhteen.

 Olin saanut siskon vuonna 1950 ja veljen 1951. Ennen joulua meitä oli muistutettu silloin tällöin, että on oltava kiltti, muuten joulupukki ei tuo lahjoja. Äiti sanoi tonttujen kurkkivan ikkunan takana ja kertovan joulupukille. Minusta asiassa oli jotain outoa. Kävin päivällä tarkistamassa ikkunan aluset, eikä hangessa näkynyt yhtään ainutta tontun jälkeä. Joulupukkia en onnistunut koskaan näkemään. Hän kävi saunassa ollessamme jättämässä eteiseen pärevasun, jossa lahjat olivat. Paketeista paljastui etupäässä kerrastoja, yöpukuja, lapasia, sukkia ja muuta tarpeellista. Joensuussa asuvan kummitätini ansiosta jokaiselle löytyi myös pieni paketti ”hipleetä”. Minulle mieluisin joululahja oli ihan oikea piirustuslehtiö ja värikynät. Nekin olivat kummitätini avustuksella siirtyneet pukinkonttiin.

Radiosta kuuntelimme joulurauhan julistuksen ja joululauluja. Jouluaaton radio-ohjelmista muistan myös ”Kuusta koristellessa” ja ”Taatan joulupakinan”. Ohjelmista mieleenpainuvin oli kuitenkin ”Kynttilät syttyvät Hietaniemen hautausmaalla”. Kuuntelin lumoutuneena jouluaattona illansuussa suoraa lähetystä, jossa Niilo Ihamäki kuvaili hyvin elävästi tunnelmia hautausmaalta. En osannut tuolloin aavistaa kuinka merkittävässä osassa kovin kaukaiselta tuntuva Hietaniemi tulisi olemaan elämäni käsikirjoituksessa muutamia vuosikymmeniä myöhemmin.