Vierailuja

Orpopoikien joulu 3/3, kirjoittanut Juho A. Leskinen (1909-2000)

Kauan emme kuitenkaan saaneet olla omissa mietteissämme, sillä tupaan astui muuan isäntä, joka sanoi tulleensa katsomaan, kuinka täällä poikaset elävät. Isäntä ei käynyt istumaan, vaan käveli edestakaisin tuvan lattialla ja sanoi:

”Sellaista se on, että köyhyys näkyy joka paikasta. Ja kyllä se on niin, jotta tämän talon elämä män paskaks, sillä Aarne ja Aino varmasti kuolevat sinne Sortavalan sairaalaan. Se mustaruusu tappaa ne sinne ja työ jäättä yksi taluu hoitamaa, eikä siitä varmasti tule mitään.”

Kun kuulin nämä isännän sanat, niin meinasin purskahtaa itkuun, mutta sain pidätettyä ja sanoin isännälle: ”Jos teillä ei ole muita lohdutuksen sanoja, niin saatte lähteä.”

Olin niin suuttunut isännän puheesta. Isäntä katsoi minua ja sanoi: ”Ohoh, jopas ollaan koppavia.” Enempää hän ei puhunut vaan pani hatun päähänsä ja poistui tuvasta.

Isännän mentyä Eino sanoi: ”Jopa uskalsit sanoa suorat sanat isännälle.” Vastasin: ”Täytyy tässä ruveta pitämään puolensa, muutenhan ne alkavat hajottaa taloa.” Tällä ärhäkällä sanonnallani oli vain se tarkoitus, että halusin peittää itkunpuuskani, joka minulla tuohon aikaan oli hyvin herkässä.

Joulupäivän aamupuolen Eino ja Väinö olivat hiihtämässä, mutta minä mietin sisällä isännän sanoja. Sen minä tiesin, ettei meidän talo ollut tuolle isännälle velkaa, eikä hänellä näin ollen ollut meidän taloon määräysvaltaa.

Iltapäivällä yllätyimme, sillä holhoojamme maanviljelijä Salomon Olkkonen tuli emäntineen käymään meillä ja kyselemään kuulumisiamme. He toivat tullessaan palvattua kinkkua ja joululeivoksia. Minä kerroin heille edellisestä vierailusta ja isännän ennustelusta meidän tulevasta elämästämme. Kerroin, kuinka tylysti lopetin nuo puheet. Kuultuaan asian emäntä Olkkonen sanoi: ”Et yhtään tarvitse  katua puheitasi, sillä parempaa vastausta ei hän ansainnutkaan.”

Olkkoset olivat puhelimella kysyneet Sortavalan sairaalasta, kuinka meidän Aarne ja Aino voivat. Sairaalasta oli vastattu, että he olivat jo paranemaan päin. Mitään hengenvaaraa ei enää ollut, mutta parantuminen veisi kuitenkin aikaa.. Tämän tiedon kuultuamme me veljekset aloimme valoisammin katsella tulevaisuuteemme.

Ennen poislähtöään Olkkoset puhuivat meille hyvin rohkaisevasti ja lupasivat auttaa hautajaisten valmisteluissa ja muissakin asioissa. Sehän heille kuuluikin, sillä Salomon Olkkosen oli holhouslautakunta määrännyt meidän holhoojaksemme isän kuoleman jälkeen. Lopuksi vielä emäntä lauloi kauniilla äänellään erään joululaulun. Olkkosten lähdettyä elämä tuntui jo paljon paremmalta.

Aino-sisko pääsi pois Sortavalan sairaalasta uudenvuodenpäivänä ja Aarne viides ensimmäistä 1926. Hautajaisten laitosta huolehtivat lupauksensa mukaan Olkkoset. Ruumisarkun äidille minä kävin hevoskyydillä Värtsilästä, jonne oli matkaa 25 kilometriä. Muistan kuinka tulomatka jäi yöhön ja minä yksinäni kirstun vieressä ajelin kotiin. Mutta se oli kummallista, etten minä yhtään pelännyt.

Äidin hautajaiset olivat tammikuun kymmenes päivä, jolloin oli tavaton pakkanen. Sanoivat, että pakkasta oli 40 astetta ja Pälkjärven Hiekanlahdessa 42 astetta. Siihen aikaan oli vielä talvisin kovia pakkasia.

4 comments for “Vierailuja

  1. Tätä joulukertomusta ei varmasti kukaan
    lukija ole pystynyt liikuttumatta ohittamaan.
    Minullekin tässä oli paljon uutta tietoa, vaikka
    kummitätini Veera Leskinen olikin myöhemmin tuossa
    talossa miniänä.

    Veljesten äiti, siis hän joka kuoli mustaan ruusuun, oli
    omaa sukuaan Grönberg jonka ukki oli ollut Suomen sodassa
    kunnostautunut soturi ja saanut sen vuoksi ruotsalaisen
    nimen. Laulajana tunnettu Teemu Grönberg oli samaa sukua.

    Vaikka sisarukset jäivätkin orvoiksi,pysyivät he hoitamaan
    kotitilaansa aina alueluvovutukseen asti. Talon suuren kivinavetan raunioiden ikkuna-aukoissa on vieläkin nähtävissä piikkilanka-esteet jotka sinne on ajallaan laitettu sotavankien
    takia.

    Historia toisti itseään siten, että pojista Eino, siis se
    joka olisi halunnut niitä norjalaisia suksivoiteita,
    kaatui talvisodassa. Häneltä jäi kaksi pientä lasta,
    kolmas syntyi vasta isänsä kuoleman jälkeen.

    Tarinan ajallaan kirjoittanut Juho A Leskinen oli
    Niittylahden opistossa opettajana. Kuten toimitus jo mainitsikin, hän oli monia palkintoja saanut perinteen kerääjä.

  2. Tämä on koskettava kertomus tosielämästä. Olen lukenut tämän
    jo useaankin kertaan. Pälkjärveläisessä taitaa olla pitempi
    versio.

  3. Olipa koskettava tarina urheista pikkupojista. Seurasin oikein mielenkiinnolla. Hyviä ja auttavaisia ihmisiä tarvittiin ja tarvitaan edelleen, joten kannattaa laittaa hyvä kiertämään!

  4. Koskettava tarina tn. sukulaisistani. Omat sukujuureni ovat myös Pohjois-Karjalassa ja Värtsilässä, josta perhe lähti evakkoon. Olen jonkin verran harrastanut sukututkimusta ja kiinnostuksen herätti tuo maininta ukista suomen sodissa. Olisiko siitä enemmän tietoa? Grönberg nimi oli tullut tosin jo aikaisemmin, kun Lauri Jääskeläinen muutti nimensä Grönbergiksi tultuaan nimitetyksi pitäjänsuutariksi n. 1763.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *