Joulutarinoita, osa 1
Kunpa voisin muistaa jotain ensimmäisestä joulustani. Harmittaa, kun en ymmärtänyt aikanaan kysellä siitä vanhemmiltani. Olin kymmenen kuukauden ikäinen evakkoperheen esikoinen. Asuimme Laihian Jokikylässä Saarelan talon kamarissa. Samassa kamarissa asuivat perheemme lisäksi myös mummo, Selma-täti ja Ville- setä. Tämä oli jo kolmas joulu heille tuossa evakkokamarissa. Tulevaisuus oli edelleen hämärän peitossa.
Millaiset olivat joulun ulkoiset puitteet ruokineen ja lahjoineen? Sitä voin vain arvailla. Voisiko olla niin onnellisesti, että talonväki ja evakot olisivat kokoontuneet yhteiselle jouluaterialle ison tuvan pöydän ääreen? Karjalaiset naiset olisivat leiponeet piirakat ja valmistaneet karjalanpaistin. Pohjalainen emäntä olisi valmistanut oman perinteensä mukaiset jouluruoat. Tuvan nurkassa olisi tuoksunut joulukuusi ja minä olisin kontannut sen alle. Parin kuukauden ikäinen talon tytär, Anna-Liisa on todennäköisesti nukkunut kätkyessään kuin seimenlapsi. Toisella vuodella ollut Saarelan esikoinen, Mikko, on osannut jo kävellä ja näin ehtinyt joka paikkaan.
Varmuudella voin sanoa vain sen, että perheessämme annettiin tuona jouluna ainakin yksi lahja. Vanhempieni kehystetyn kihlakuvan taakse on tekstattu: Isälle jouluna 1946 Sirkka-Liisa ja äiti.
Seuraavana keväänä perheemme muutti Kiihtelysvaaran Raatevaaraan. Puolentoista vuoden aikana metsän keskelle, vaaran kupeeseen, kohosi uusi koti. Pääsimme muuttamaan sinne marraskuussa. Uusi suuri tupa ja kamari olivat ainoastaan kolmihenkisen perheemme käytössä. Seinän takana oli samanlainen tupa ja kamari. Siellä asuivat mummo, Selma-täti ja Ville-setä. Pian muuttomme jälkeen lähiseudun naapurit ovat kyläilleet uudessa kodissamme. Vieraskirjassa uusi koti mainitaan onnelana koivujen keskellä ja kehutaan sen kauneutta ja viihtyisyyttä. Emäntää kiitellään kestityksestä ja toivotellaan kodille ja perheelle runsasta Jumalan siunausta.
Uskon, että pieni uudisraivaajaperheemme on käynyt kiitollisin mielin ja tulevaisuuteen luottaen joulun viettoon uudessa kodissaan. Talvisotajoulusta oli kulunut yhdeksän vuotta.
Minunkin perheeni on viettänyt ainakin joulun
1944, ehkä myös 1945, Laihian Jokikyläsä.
Jouluista ei ole kerrottu enkä itsekään muista
vaikka jotain muistankin jo parivuotiaasta lähtien.
Karjalaisia sanottiin syömäköyhiksi. Sanottiin myös
että länsi-suomalaiset syövät elääkseen, mutta
karjalaiset elävät syödäkseen. Ei siinä mieli mettä
keittänyt kun joutui ilman omaa syytään vieraissa
nurkissa pyörimään.
Olisiko ollut Kukkamon vai Valkaman talossa kun evakko-
emännät ryhtyivät piirakan paistoon. Heille sanottiin että
meillä on pruukattu leipoa tuossa sivupöydällä. Sinne sitten
leviteltiin jauhot ja muut tykötarpeet. Siitäpä nousikin
mahdoton mekkala, kukaan ei ollut sanonut että pöydän kansi
täytyy kääntää toisin päin.
Kun piirakat oli paistettu, niin hyvin ne maistuivat myös
talon väelle. Alku aina hankalaa. Kun karjalaiset lähtivät
pois jäätiin yhteistä aikaa kaipailemaan puolin ja toisin.
Varmasti evakot ovat pitäneet oman ruokakulttuurinsa paikasta
riippumatta. Muistan äidin kertoneen, ettei hän pitänyt pohjalaisten mykykeitosta.