Marraskuinen aamu

Marraskuisena aamuna nainen käveli jäisessä metsässä. Yöllä oli pakastanut. Jäätyneen ensilumen rippeet, kohmeinen sammal ja risut rusahtelivat askelten alla. Soma ääni. Kuulaassa aamussa saattoi hyvin kuulla omien ulkoilukenkiensä tallaaman rytmin. Oli menossa vuoden pimein aika, ja aurinko tuskin raotti silmiään taivaanrannalla. Nyt se kuitenkin ohuena viiruna pilkisti esiin.

Syksyn värien leikki on ohi. Kuolema tulee ja kuolema menee. Vuodenaikojen ja kaiken. Luonnon lait, elämän kiertokulku, ovat armottomat. On kestettävä tulevan talven koettelemukset.

Alun tukkoisuuden jälkeen hengitys tasaantui ja sopiva kävelyvauhti löytyi. Hetkeksi hellitti se ainainen morkkis oman kunnon laiminlyönnistä. Nainen päästi vierellään kulkevan koiran irti.

Nainen kapusi ylös päin ja pysähtyi hetkeksi mäennyppylälle. Värikkäässä ulkoilupuvussaan hän näytti maamerkiltä. Raikas pakkasilma virkisti. Pihlajanmarjojakin näytti olevan vielä jonkin verran muutoin lehdettömissä pikkupihlajissa. Hän ihasteli näkymää, syyskuuraista maisemaa. Kyllä oli kaunista!

Mutta missä se koira on? nainen kuulosteli ääniä. Juuri äsken Musti juoksi aivan lähituntumassa. Kauempana kuului Mustin ääni. Se haukkui jotakin. Mitähän se nyt on löytänyt? nainen tuumi haukun suuntaan kävellessään. Hän kiirehti askeleitaan.

Musti oli sekarotuinen, suden ja mustikan värinen koira. Mutta voi niitä sen kirkkaita silmiä. Mukava sitä oli rapsutella. Siitä se kovasti piti, samoin kuin palloleikeistäkin. Joskus se ulvoi kuin susi. Ikiaikainen vaistonsa, se sillä vielä oli tallella.

Haukkuva Musti näkyi jo rinteessä puunjuurakon luona.

– Tule pois sieltä, Musti, nainen kutsui koiraa. – Voi olla supin pesäkolo, anna sen olla.

Juuri kun nainen kytki koiraa, kuului juurakon alta murinaa.

– Karhun talvipesä! välähti ajatus tajuntaan.

– Äkkiä koira, nyt mentiin!

Sydän hyppäsi kurkkuun, pulssi kiihtyi. Nainen riuhtaisi koiraa ja perääntyi muutamia askeleita ennen kuin kääntyi ja alkoi juosta. Jäiset oksat ja risut raapivat kasvoja. Koiran hihna takertui oksiin, nainen kompastui. Tuleeko karhu perässä? hän vilkuili kauhuissaan taakseen. Pakokauhu oli hirveä. Tempoileva koira hihnassa hän juoksi edelleen. Lähes läkähtymäisillään hänen oli pakko pysähtyä, vetää henkeä. Pelko vavisutti kehoa.

– Vähältä piti! nainen puuskutti Mustille. Hän nojasi samalla polviinsa, jotka nekin tuntuivat hyytelöltä. Karhu ei pidä tunkeilijoista, eikä kotipesälleen koputtelijoista, nainen tiesi sen. Nainen tunsi kasvoillaan jotain kosteaa. Se oli Mustin kostean kuonon kosketus kuin anteeksipyyntö.

Maija- Liisa