Jatkis 4 Hevari ja Kevari
Pete nielaisi tyhjää ja heräsi taas. Hän voihkaisi kivusta ja pahoinvoinnista.
– Sanna, missä sinä oot? Mitä ne ovat tehneet sulle? Pete näki sängyllä retkottavan tytön.
Sanna raotti silmiään ja kohotti päätään. – Missä me ollaan? hän kysyi itkua nieleskellen.
– Me ollaan jossain kellarihuoneessa, mutta paikkakunnasta ei oo mitään hajua. Luulen, että meidät huumattiin. Automatkasta en muista mitään. En tiedä kauanko ollaan oltu täällä. Rannekellot on myös poissa.
– Tää oli mun hullu idea , nyyhkytti Sanna jo istuallaan. – Lähtee seuraamaan aseistettuja rikollisii. Eihän me olis voitu noille todellakaan mitään. Kauanko me seurattiin niitä.
– Noin tunnin verran. Ne yllätti meidät Heinäveden tienoilla. Muistan, että yritin piilottaa niitä suuhun tungettuja pillereitä kielen alle, mutta ne huomas ja pakotti nielemään ne. Sitten vintti pimeni. Voi helvetti! Eihän tää yksin sun syys ole. Sekopää yritys seurata niitä.
Pete ja Sanna yrittivät kartoittaa tilannettaan. Liikenteen ääniä ei kuulunut, joten mitään valtatietä lähellä ei ollut. Oli melko hiljaista. Pari kertaa ääniä pihan soratiellä ja auton käynnistysääni. Ilmeisesti sama auto palasi hetken päästä takaisin. Luultavasti on vielä päivä, he päättelivät ikkunasta tulevan valon määrästä. Tämä kellarihuone on nyt vankilamme, he totesivat jykevän palo- oven tanakasti lukituksi.
– Päästäänköhän me enää ikinä täältä elävinä? Sanna nojasi sohvalla päätä polviinsa.
– Elossa ollaan vielä, on toivoo, Pete sanoi. – Nyt kannattaa olla rauhallinen. Ihmissuhdetaitoja tarvitaan. Yritetään pelata jotenkin aikaa. Luultavasti meitä jo etsitään. Sitä taulua ainakin etsivät. Minkähän ne muuten pölli?
– Entä jos meitä käytetään ihmiskilpinä, niin tai vaativat lunnaita, Sanna maalaili tulevaa.
– Ei murehdita etukäteen liikoja. Teräviä aivoja tarvittais kai jatkossa, Pete rauhoitteli.
Askeleet lähestyivät kellarin portaita. Ovi raottui ja muovikassi viskattiin Peten ja Sannan vankityrmään. – Joko on äitiä ikävä, miesääni kysyi jättäen vielä ämpärin. – Ei sitten kuseksita lattioille. Jykevä ovi pamahti uudelleen lukkoon.
– Täällä on voileipiä ja vettä, Sanna tutki kassin siältöä. – Mulla onkin jo hirvee jano, Sanna joi ahnaasti. – Eivät ainakaan heti tapa meitä, kun toivat ruokaa.
Pete ja Sanna istuivat vieretysten kellarin sohvalla. Kellari oli kai toiminut työtilana. Siellä oli pöytä tuoleineen ja muuta sekalaista tavaraa säilössä. Sanna silitti Peten rastalettejä, niitä pötkylöitä. Se tuntui hänestä jotenkin tässä tilassa turvalliselta.
– Miten susta tuli rastaletti?
– Se oli ihan sattumaa. Kaveri halusi kaljuksi, joten minä päätin pitentää tukkaani. Kierrätystä. Siinä on entisen tyttöystävän hiusta. Yks kaveri luopui omista rastoistaan, joita sain perintönä. Kampaaja antoi yhen tupsun, joka on itämaista hiusta. Käytetyt rastat ei oo mitään roskiskamaa. Siirtorastat on ihan jees. Oma tukka takutetaan ja rastat ommellaan kiinni. Haluutko Sanna, että tään jälkeen lahjoitan sulle nää rastat muistoksi?
Sanna nauroi, vaikka olikin tippa linssissä.
– Ehkä mieluummin luovutan omasta kuontalostani sulle lisää. Jos sun hiuksista otettais nyt DNA-näyte, se veis tutkijat hakoteille. Pitääkö paikkansa ne kauhutarinat homeisista rastoista tai kasvavista täistä päänahassa?
– Ei käy kieltäminen, Pete naurahti. – Joku kaveri tais tarvita purkillisen Raidia. Pesua kun pitää lykätä. Tää pehko kestää kuivuu pari päivää.
– Et sitten tarvii kampaa?
– En.
Sannan silmämeikki oli valunut poskille. Pete otti taskustaan paperinenäliinan, kostutti sitä juomavedellä ja pyyhki Sannan kasvoja.
– Olet nätti tyttö, Sanna!
Talon vähäisetkin äänet hiljenivät. Oli jo myöhä. Pete ja Sanna loikoilivat kostean kellarin sohvalla. Heidän ajatuksensa liikkuivat kotona ja kavereissa. Uni ei tullut.
Jatkuu huomenna…
Maija-Liisa