Terveyden- ja sairaudenhoitoa 1/2
Muistelen parin jakson verran neljäkymmentä- ja viisikymmentäluvun terveyden- ja sairaudenhoitoa Kaustajärvellä. Pikkulapsilla oli usein kuumeilua, jonka syistä ei ollut tietoa. Itselläni oli noin kahdeksanvuotiaana niin kova kuume, että tunsin hetkellisesti irtoavani olemuksestani ja katselevani hätääntyneiden hoitureiden puuhailua katonrajasta käsin. Äitini ja tätini olivat näitä hoitureita, lääkäriin ei heti ensihätään ollut mahdollisuutta turvautua tuohon maailmanaikaan.
Laiska kuin lapamato
Kerran vuodessa oppilaat veivät koululle lapamatonäytteen. Näyte-erä napattiin puuseekäynnillä ja taiteiltiin tikun nenässä tulitikkuaskiin, jonka päällä luki Sampo. Tarvittaessa saimme matokuurin eli kapselit ja veteen liuotettavaa karvassuolaa. Sanottiin että karmean makuinen karvassuola esti matomöykyn mahdollisen poistuman suun kautta. Lääkkeen karvauden kuitenkin kesti, sillä lääkitsemispäivänä ei tarvinnut mennä kouluun, vaan sai pitää rokulia.
Keskitalvella koululle ilmestyi terveyssisar Helmi Airaksinen. Helmi istahti opettajanpöydän kulmalle ja avasi tilaisuuden lausumalla: ”No lapset, kuinkas on pöpöjen laita?” Tämän jälkeen järjestäydyimme jonoon, joka eteni hitakaisesti kohti Helmiä. Hän haroi hiuksiamme suuntaan jos toiseenkin kaksipuolisella kammallaan ja ainahan joltakulta löytyi sitä, mitä Helmi oli tullut Värtsilästä asti etsimään, eli täitä ja saivareita.
Neljäkymmenluvun lopulla saattoi jopa hammaslääkäri saapua koululle suorittamaan hammastarkastuksia ja -korjauksia. Varustuksena oli poljettava porakone, jonka äänet olivat mahtavat. Ääniefektit muistuttivat kallioporakonetta tai vähintään piikkausvasaran ääntä ja tärinää, ainakin vuorossa olevan korvin kuultuna. Hampaaseen saatettiin laittaa kuoletuspaikkakin, mutta rikkonaisimmat hampaat vedettiin armotta ulos.
Väärä diagnoosi
Olin neljätoistavuotias, kun minulla oli pitemmän aikaa kuumetta. Jossain vaiheessa menin postiautossa Värtsilän terveystalolle lääkärin vastaanotolle.Tästä seurasi, että minut käärittiin huolevasti lakanaan (tartunnan estämiseksi) ja istutettiin Taksi-Lassin takapenkkiin. Osoitteeksi annettiin Tohmajärven kulkutautisairaala. Olin siellä potilaana muutaman erittäin pitkältä tuntuneen vuorokauden. Olin täysin yksin kyseisessä sairaalassa, ainoastaan hoitaja kävi muutaman kerran vuorokaudessa huoneessani. Tällä suljetulla osastolla pelkokin voitti öisin vastustuskykyni. Lopputarkastuksen lausunto oli varsin yllättävä, kyseessä ei ollutkaan tuli- vaan vihurirokko!
Entisen kulkutautisairaalan ohi ajaessani muistan mainita vaimolle yksinäisistä kevättalven öistä tuossa nyt jo rapistuneessa rakennuksessa.
Johannes
Onkin löytynyt mainio apteekkimainos jutun
kylkiäiseksi. Mainoksessa pyydetään vertailemaan
hintoja. Ilmeisesti paikkakunnalla on ollut
kemikalio jossa kosmeettisia hintoja on voinut
vertailla. Apteekkituotteiden hintoja lienee
täytynyt vertailla Sortavalassa, Viipurissa tai
Joensuussa saakka?
Ennen alan vaihtoa työskentelin teknisenä apulaisena
lääketukkukauppa Oriolassa Joensuussa. Sieltä on
jäänyt mieleeni nimi Albin Koponen. Hän oli syntynyt
Joensuussa 1858 ja toimi apteekkarina ainakin Heinävedellä,
Nurmijärvellä ja Juuassa.
Nurmijärvellä hänellä oli hänen nimeään kantava lääkealan
yrityskin joka myöhemmin sulautui jättiyritys Orioniin,
ehkä siksi hänen nimensä tunnettiin vielä 1960-luvun alussa
Oriolassakin.
Albin Koponen valmisti ”Koposen kapseleita” uuttamalla
alvejuuresta eli kuolleenkoprasta. Lääkettä käytettiin
heisimadon hävittämiseen ja se oli erittäin tunnettu
Suomessa, vietiinpä sitä ainakin Ruotsiin, Venäjälle,
Ameriikkaan ja Kiinaankin.
Olin täysin unohtanut nuo koulun lapamatonäytteet, mutta Johanneksen tarina nosti oitis mieleen tulitikkuaskit, joissa näytteitä kuskattiin kouluun Kiihtelysvaarassakin 50-luvulla.
Meillä oli koululla oikein lääkärintarkastus kerran vuodessa. Ensimmäisellä luokalla olin laiha ruipelo ja lääkäri arveli, että minulla on huono ruokahalu. Määräsi sitten Multivitania. Paino nousi vuodessa seitsemän kiloa, tosin pituuttakin tuli jonkun verran lisää. Ruoka on tuonkin jälkeen maistunut eikä laihuudesta ole ollut tietoakaan.
Taisin olla toisella luokalla, kun sisarukseni sairastuivat tulirokkoon ja joutuivat viikoksi kulkutautisairaalaan. Tuona aikana en saanut mennä kouluun ja se oli minulle kuin pahemman luokan rangaistus, sillä rakastin koulunkäyntiä.