Eränkävijä 2011 – 2012, Otava 2011.
Tammukoita. Kuva Jouko Varonen.
Ilmestyi kaupan hyllylle uusi Eränkävijä. Sehän piti saada haltuun. Monta jännittävää ja herkkääkin hetkeä oli tullut vietetyksi opuksien kanssa vuosien saatossa.
Nyt näyttää nostalgia olevan valttia. Jossakin jutussa erävanhus muistelee hirvijahteja, kun vaimo on järjestänyt hänelle vahtipaikan oman grillikatoksen äärelle. Miehellä on nykyajan pelit, joten kuuma linja pääkallonpaikalle pelaa.
Toinen juttu kertoo siitä, miten vanha silakanpyytäjä jättää hyvästejä harrastukselle ja ammatille silakkamarkkinoilla ja siinähän on tietysti muisteltava uran herkkuhetket ja annettava viimeiselle asiakkaalle muistoksi valikoima parhaita tuotteita.
Palkituissa jutuissa on mukana myös tarina miehestä, jonka oma, tosin oikukas, koirakaveri pelastaa varmalta kuolemalta kun karhu käy kimppuun ja jättää miehen avuttomaan tilaan suohetteeseen.
Vielä on juttu koululaispojista, joista toinen on kova kalamies, mutta nykykielellä sanottuna ADHD – tapaus. Siinähän on kaveruus koetuksella, mutta kun kalahommiin päästään, niin myöskin ystävyyssiteet saavat sinetin, vähintäänkin silloin, kun lähdetään keväisten kutuhaukien hirttäjäisiin.
Jotenkin nuo erätarinat saavat veren virtailemaan kuumempana tällaisella jäähdyttelijälläkin ja mieli palaa kalavesille. Eräkirjoituksia ei yleensä kriitikkopiireissä noteerata kuin pitkin hampain, mutta täytyy sanoa, että nykyisin valtakunnan eliitti on jo melkoisen novellimaisia juttuja.
Kun kirjan on ahmaissut yhdessä illassa, tulee samanlainen tuntu kuin ennen jossakin Lapin päivätuvalla taimensaalista selvitellessä ja ajattelee, että onpahan nuokin tunnit laskettava plussapuolelle elämässä, kuten kala- ja mehtuuhommissa vietetty aika.