Kekrin aikaan

Pyhäinpäivä on kallistumassa iltaan, kun mieleeni juohtui kirjoittaa hiukan entisajan elämänmenosta tähän vuodenaikaan liittyen.

Kekri

Kekri oli ennen vanhaan sadonkorjuun juhla. Kekri ajoittui Mikkelinpäivän (29.9.) ja Pyhäinpäivän väliseen aikaan, mutta alkoi yhdistyä 1800-luvulla marraskuun alussa vietettävään Pyhäinpäivään. Pisimpään kekriperinne säilyi meillä Itä-Suomessa ja monia siihen kuuluneita tapoja siirtyi jouluun ja uuteen vuoteen. Kekriä on pidetty entisinä aikoina jopa joulun veroisena. Vanhastaan ”kekri” on merkinnyt karjanhoidon haltijaa. Murrealueesta riippuen kekrillä on ollut muitakin nimiä; köyri, keyri ja köyry.

Kuvateksti: Syyskynnöt on tehty. Kuva Lissu.

 Syyskynnöt on tehty. Kuva Lissu.

Kekriin mennessä kesän kasvattama maan anti oli korjattu latoihin, kellareihin ja aittoihin, syyskynnöt ja teurastukset suoritettu, karja tuotu navettaan ja hevoset talliin. Satovuosi oli päättymässä, ja raskaimmat työt olivat ohi. Vuorossa oli satokauden päättäjäisten eli kekrin aika. Silloin juhlittiin runsain syömingein ja juomingein. Kerrotaan, että ruokaa oli pöydässä koko päivän ja kaikki taloon tulijat saivat osansa kestityksestä.

Nykyään kekrin alkuperäinen merkitys on kadonnut. Vaikka maan kasvu ja sen antimet ovat edelleen meille yhtä tärkeitä, työskentelyn rytmi ja ihmisten elämänmuoto maaseudullakin on muuttunut. Kekrillä ei ole samaa merkitystä ihmisten arjessa kuin ennen vanhaan.

Riiviikot

Kekrinä päättyi palvelusväen työvuosi ja alkoivat riiviikot eli vapaaviikot. Riijuuviikoiksikin tuota vapaajaksoa kutsuttiin. Vuoden yhtäjaksoisesta palveluksesta piiat ja rengit saivat vapaata kaksi viikkoa.

Kun palvelusväki lähti riiviikoilleen, heille oli järjestettävä talosta evästä mukaan. Pälkjärveläinen Juho A. Leskinen (s.1909) kertoo miten palvelusväki evästettiin hänen lapsuudessaan. Sellaiselle palkolliselle, joka jäi taloon seuraavaksi vuodeksi, annettiin evääksi suuri lihakukko, puoli kiloa voita, viisi kappaa perunoita, kaksi kiloa sianlihaa, kolme kiloa ruisjauhoja ja viisi kananmunaa. Palkollinen, joka vaihtoi palveluspaikkaa, sai vähän ”kevyemmät” eväät. Lihakukko vaihtui lanttukukoksi, voita ja kananmunia ei annettu ollenkaan ja sianlihaa vain kilo, perunoita kaksi kappaa ja ruisjauhoja kaksi kiloa. Määrät oli jossain maanviljelijäin kokouksessa hyväksytty yhteisiksi vähimmäismääriksi.

Tapana oli myös, että riiviikoille lähtevä palkollinen kyydittiin eväineen talon hevosella kotiinsa tai sinne missä hän riiviikkonsa vietti. Talosta myötämöisin lähtevää palkollista sen sijaan ei kyyditty talon hevosella, vaan hänet kävi noutamassa tulevan palveluspaikan isäntä.

Nurkkatanssit

Miten palkolliset sitten viettivät näitä riiviikkojaan? Pälkjärvellä heidän tiedetään ainakin kyläilleen sukulaistensa ja naapuriensa luona ja autelleen kotiväkeään. Juho A. Leskinen kertoo, että hänen kotikylänsä, Ilmakan, torpparien tytöt ja pojat pitivät riiviikoillaan nurkkatansseja. Se tosin oli laissa kielletty, mutta pitäjän viranomaiset katsoivat näitä palkollisten järjestämiä nurkkatansseja sormiensa läpi.

Tanssien pitopaikaksi nuoret olivat saaneet riihen, jossa ei enää puitu ahoksia. Näihin palkollisten nurkkatansseihin saivat tulla myös kylän talojen tyttäret ja pojat. Tanssimusiikista riihellä vastasivat vuorotellen Arvi Muhonen ja Tauno Näätänen. Arvi soitti huuliharppua ja Tauno kaksirivistä haitaria. Tanssit saattoivat kestää aamuun asti.

Nurkkatansseissa leikittiin myös piirileikkejä. Leikkien ja tanssin lomassa syötiin lanttupaistikkaita. Kun riihi aamupäivällä lämmitettiin, niin hiillokselle laitettiin lanttuja, jotka kypsyivät uunissa iltaan mennessä. Ne tekivätkin hyvin kauppansa illan mittaan. Juomaksi oli varattu kotitekoista kaljaa, joka kuului olleen parasta juomaa tanssin lomassa. Oli siellä joskus harvoin käytetty miestä väkevämpääkin.

Erään kerran nurkkatansseihin oli ilmaantunut ruskealalainen mies rehentelemään. Ilmakkalaiset olivat antaneet naapuripitäjän miehelle hatkat. Siitä kimpaantuneena mies tuli seuraavan kerran paikalle kaverinsa kanssa ja alkoi haastaa riitaa. Tappeluhan siitä tuli, mutta ilmakkalaiset voittivat sen. Tosin eräs mies oli saanut nenäänsä sellaisen tällin, että siitä seurasi runsas verenvuoto. Tanssit päättyivät siltä illalta tuohon tappelunnujakkaan.

xxx

Juttu perustuu osittain Juho A. Leskisen muistelukseen Perinne elämässäni.

Share

7 comments for “Kekrin aikaan

  1. …”Yli pellon mustan kynnöksen,
    tuntuu riihentuoksu etäinen”…

  2. Mukava kooste Lissulta kekri perinteisiin. Loma on varmasti ollutkin tarpeen tuon ajan työläisille. Yritin muistella pyhäinäivän perinneruokia. Mitähän ne mahtoivat olla. En muistanut, mutta oletin, että joku tappaisrokka tai joku muu teurastuksiin liittyvä se olisi saattanut olla. Varmaan joku kommentoija tietää. Minulla ei ollut käytössä tappaisrokan tarvikkeita, mutta verkossa oli pienen rukkasen kokoinen lahnan poikanen. Käärin sen märkiin hauteisiin ja laitoin leivinuunin jälkilämpöön yöksi. Liekö ollut perinneruoka tai ei mutta hyvää oli. Selkäruodotkin voi syödä vaikka lusikalla. Suolasienet sopivat hyvin kyytipojaksi.

  3. …”Yli pellon mustan kynnöksen
    tuntuu riihentuoksu etäinen”…

  4. Pyhäinpäivänä muistetaan poisnukkuneita läheisiämme. Monet hautausmaat loistavat kynttilämerenä, lähes kuin joulunaikaan.
    Voimme muistaa heitä kotona, sytyttäen kynttilät.

    Kirkoissa on myös muistohartauksia, joissa sytytetään kynttilät poisnukkuneille vuoden aikana ja luetaan nimet.

  5. Hyvä juttu Lissulta. Jäin vain miettimään, että on siellä riihessä varmaan ollut melkosen pimeää pitää nurkkatansseja. Liekö valona ollut Öljylamppu vai lyhty? Mutta pääsasia tietenkin, että nuorilla on ollut hauskaa.

  6. Jos ihmettelette että Telle ja Johannes
    ovat lähettäneet samanlaisen kommentin,
    niin se johtuu teknisestä viasta…

    Menivät ensin jonnekin bittiavaruuteen josta
    ovat nyt illan suussa laskeutuneet yhdessä
    maan pinnalle.

    Lissun kekrikertomus lienee kuitenkin
    tuplakommentin arvoinen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *