Ei ollut 50-luvun sivukylillä juurikaan hokkareita tai jääkiekkoja. Varmaan Kunnaksen Manun muisteluista kuitenkin innostuin jääpallosta. Manu oli sitäkin lajia aikoinaan koulupoikana harrastanut. Taisinpa saada häneltä luistimetkin, joilla pääsin harrastuksen alkuun.
Luistimet olivat suunnilleen sota-ajan mallia ja nimeltään Nurmis-luistimet eli Nurmekset. Ne olivat hiihtomonoihin kiinnitettävät irtoterät. Kiinnitykseen oli omat niksinsä, joita en tarkemmin muista, monoihin ne kuitenkin sai sovitettua kiinni ja ilman luistinteriä monot olivat taas hiihtoon käytettävissä. Asentelujen jälkeen pääsi luistelemaan. Luistinten terävyydestä tai teroitustarpeesta ei kenelläkään ollut edes hajua.
Jääpallomaila ja jääpallo vielä tietysti tarvittiin. Olihan mailasta kuvia nähty, joten ei kauppaan, missä niitä tuskin olisi ollutkaan, vaan metsään. Piti vain löytää sopivasti kaarevajuurinen, kiven kolosta kasvamaan lähtenyt nuori kuusi. Poikki ja mukaan. Mailan teräosasta kun veisteli kirveellä pois sivupyöreyden, viimeisteli höylällä ja kuori vielä varsiosan puukolla, alkoi jääpallomaila hahmottua. Entäs pallo. Narukerästä eli oikeasta jääpallosta ei ollut tietoakaan, mutta pesäpallohan löytyi tuohon aikaan miltei joka taloudesta. Niin meiltäkin. Pesäpallo oli tehokäytössä, toimi talvella narukeränä eli jääpallona.
Sitten Sääperin vähälumiselle syysjäälle. Olette varmaan kuulleet sanonnan: kiitää kuin tuulispää. Tuskinpa tuo sanonta on minun jäällä käymisistä syntynyt, vaikka itsestä saattoi siltä silloin tuntuakin. Niin oli kovaa vauhti ja vauhdin hurma liukkaalla jäällä jalkamieheen verrattuna.
Aikansa kutakin. Ei sitä kunnon jääpallopeliä saanut yksin aikaiseksi, vaikka voitto tulikin joka pelissä. Vastapuolella kun oli yksi pelaaja vähemmän.
Mitähän mahtaisivat nykynuoret tuumia moisista varusteista. Ei löytynyt monoista nikeä, ei kuusivarresta reebokia, pallosta adidasta tai lyyssistä kappaa. Suoritusmerkkeinä olivat paikat kyynärpäissä ja palkeenkielet takamuksessa. Oli myös terve sielu terveessä ruumiissa. Nyt itsellä tuskin kumpaakaan.
Sakari H
Aloitin luistelupuuhat nurmeksilla. Mutta sitten sain oikeat kaunoluistimet Tapani Väänäseltä, enoltani, joka asui nykyisin rappeuneessa talossa Laamasen kohdalla tien toisella puolella, ennenkuin perhe muutti Ameriikkaan. Niillä varustautuneena menin sitten Joensuun Keskikouluun v. 1949. Mutta eihän se niin voinut jatkua: kaunoluistimet olivat tyttöjen välineitä. Sain sitten hokkarit. Mutta ne olivat teräväkärkiset eivätkä soveltuneet jääkiekkopeleihin. Ongelma ratkesi smirkelin avulla: kärjet pöyreiksi ja jäälle. Mailoista en ole ihan varma, oliko minulla jo silloin oma vai saiko urheilutunneiksi koululta lainamailan. Sen muistan, että säärien suojaksi asennettiin toppaukset sanomalehdistä. Terät hiottiin itse viilalla, sittemmin jossain kaupassa. Peli oli kiehtovaa. Ei siis ihme, että olen edelleenkin kiekkofani. Viimeisimmät MM- ottelut, joista Suomelle tuli kultaa, katsoin jokaisen vuorokauden ajanjohdasta riippumatta, paitsi yhdestä näin vain puolet kun tuli yllätysvieraita. Veivimaali oli urheiluviihdettä parhaimmillaan. Sitä lisää Granlundilta! toivoo Ierikka
Pusan Mirjakin aloitti luistelun nurmeksilla, monoihin kiinnitettiin sellaiset rautaiset- seuraavat luistimet oli hokkarit, mutta aika nopeasti joulupukki toi kaunoluistimet, joita käytin aika paljon. Tyttöystäväni kanssa kävelimme harva se ilta
Niinivaaralta kaupungin toiselle laidalle ja kyllä meillä oli mukavaa. En kuitenkaan ollut ns. kaunoluistelija.
Terveiset kaikille luistelijoille ja hiihtäjille.
Kun lopultakin sain kaunokkarit joululahjaksi
niissä oli tietenkin huomioitu kasvu- ja
villasukkavara. Taisivat olla kokoa 39.
Koskaan ei jalkani kasvanut noihin mittoihin.
Nurmeksia varten laitetut raudat kopisivat melkein
kaikkien mononpohjissa, monohan oli viisikymmentä-
luvulla käytetty yleisjalkine siinä kuin
kumikenkäkin. Tytöillä oli muotia monon varren
päälle käännetty raidallisen villasukan varsi.
Kun on pelaamisen into,ei se nykyäänkään näy haittaavan millaiset ja minkä merkkiset välineet on.Mieli tietysti olisi samanlaisiin kuin kavereilla,mutta kun ei ole kelpaa mikä vaan.Täytyy vain muistaa turvallisuus. Junnuissakin on jo RUUTIA.Tulevat Pekka Rinteet ja Granlundit on viisasta suojata asianmukaisesti.
Mainitsin jutussa luistinten kiinnittämiseen liittyvistä nikseistä, joita en tarkemmin muista. Tässä kuitenkin niksi, jonka muistan paremmin.
Saattoi olla ihan vanhan Värtsilän aikaisia kertomuksia paikallisesta posetiivarista, joka pitäjän ensimmäisenä ja parhaana pääsi kunnioitettuun eläkeikään ja kunniakseen järjestetyn juhlan kiitospuheessaan korosti, että posetiivin soitossa on omat niksinsä, jotka taitava soittaja kyllä vuosikymmenten saatossa oppii: Jos pyörittää väärään suuntaan, niin lähtee veivi irti!
Tapahtui hauska yhteensattuma kun luin tätä Sakarin luistelustooria. Radiosta tuli heti perään Emil Waldteufelin Luistelijan valssi. Kun sitä kuunteli, sai todella sen vaikutelman että luistelijat kiitävät kuin tuulispäät.
http://www.youtube.com/watch?v=K2k4B2VsIGU
Musiikki kuulosti ihan siltä kuin Sakari H olisi pyörähdellyt Sääperin jäällä…
Nekö ulkomailla kirjoittaa Sakarin valssin sanoilla Skater’s Waltz 🙂
Pitää minunkin puuttua keskusteluun -maineen velvoittamana.
Luistelu oli 50 luvun alkupuolella erittäin suuressa suosiossa. Olympialaisissa 1952 luisteli norjalainen Hjallis Andersen kolme kultaa. Hän oli kiistatta maailman paras luistelija niihin aikoihin. Me kaikki pikkupojat haluttiin tietenkin matkia häntä. Monille ostettiin luistimia -tietysti kasvuvara huomioiden. Minun kotona ei ollut rahaa juuri lainkaan käytettävissä, joten oli turhaa haaveilla ostoluistimista. Mutta ei se paljon haitannut. Yritettiin muitten kohtalotovereitten kanssa tehdä niitä itse. Sahanterääkin kokeiltiin, mutta ei ollut hyvä.
Minä tein luistimet puusta. Laitoin tossuun sopivat varpaalliset ja kannantakaiset eteen ja taakse. Se oli erittäin hyvä systeemi. Koulun välitunnilla laitoin ne lähes aina jalkaan. Jostain sain sellaisen pipon, jossa oli edessä kaksi punaista pystyjuovaa. Eli samanlaisen jollainen oli Hjalliksellakin ja ilmeisesti koko Norjan joukkueella.
Siitä minä sain Jalliksen lisänimen -enkä yhtään turhan takia. Meno oli kuin parhaalla tuulispäällä ikään. Puuluistimet jalassa olin hippasilla tai koululla lentopallopelissä. Samoin Valkoisella talolla kirjastoreissuilla. Lumisella maantiellä luisto oli mainio ja vauhti hurjaa. Tietähän ei hiekoitettu siihen aikaan. Joskun joku hevon kakkara aiheutti ilmalennon pimeässä.
Ierikka
Kirjoitit kommentissasi eno-Väänäsestä. Hän näyttää asustaneen samaa taloa, jossa myöhemmin asuivat Koljosen sisarukset monine kissoineen. Muistatko näistä asukasvaihdoksista jotakin mainittavaa?
Minä poloinen tein nurmeksilla vain pikkulenkkiä laiturin edustalla saan aikaan kun Alpo viiletti puuluistimillaan pitkin pitäjää.
Minulla on tapana joskus selailla Värtsiä tyyliin ”suurin piirtein tähän aikaan vuosia sitten”. Siispä nostan esille tämän helmen!
Tuula, tapasi tuoda takaisin vanhoja juttuja on ihan tuoretta toimintaa! Kiitos, kiitos myös yhteydenpidostasi Värtsilään, missä sitten milloinkin lienet! Jänisjoen varrella on tunnelmaa. Minäkin kaivoin vanhan runoni vuodelta
2001.
LOKIT
Valkoiset lokit
kuin siiville nostetut luut
kyntävät vaon
joen tummaan kalvoon.
Kasvaako kaislikon laitaan
unelmien varsia,
verenpunaisia kukkia,
aurinkoon auki?
Vai lokkien loittoneva nauruko
on se mikä viipyy
elämän yli?