”Kyläpöllönen”

Lintuharvinaisuus nimeltään kyläpöllönen veti lintubongarit tänä kesänä Hauholle. Linnun nimi on niin hellyttävä, että vaikka en ole sitä itse tavannutkaan halusin kyläpöllösen nimeksi tarinalle, jossa kerron kylättelyistäni Kaustajärvellä  kuusikymmentäluvulla. Alkuaikoina kaupunkilaistyttö tunsi itsensä jonkinlaiseksi oudoksi pöllöseksi maaseudun kuvioissa.

Tulimme kyläreissuille useimmiten ”Ruposen ruskeella”, mutta joskus myös lättähatulla Niiralaan, josta sitten hurautimme herroiksi pirssillä Kaustajärvelle. Maantieltä oli vielä parin kilometrin kävelymatka kärritietä anoppilaan, joten kuljimme useammankin pihamaan ohi. Nuorena sitä piti vielä hienostella, ja niinpä sipsuttelin korkeissa koroissa ja kapeassa hamosessa alkumatkan. Vasta kun olimme ohittaneet viimeisenkin asumuksen kaivoin kassistani tennarit helpotuksesta huokaisten.

Anopin luo ei siis voinut tulla visiitille, etteikö koko kylä olisi pian ollut tietoinen saapumisestamme. Vaikka aika oli usein kortilla, yritimme kylätellä mahdollisimman monessa huushollissa, muutenhan olisi sanottu. että ”ylypeeks ovat nekin tulleet, kun ei passoo käyväk!”

Riskinottoa

Niinpä otimme joka kerta sen riskin, että vierailemme mahdollisimman monessa paikassa. Riski oli siinä, kun minä en juo kahvia. Teetä en ruvennut kyläpaikoissa vaatimaan, koska tiesin, että siitä seuraa vain emännälle pahaa mieltä. Teenjuojiin ei ollut yleensäkään varauduttu, vaikka pöydät notkuivat muuten kaikensorttisia tarjoomuksia. Jos otit sitten sen yhden kahvikupillisen ja kieltäydyit toisesta, niin siitäkin kahvin keittäjä saattoi pahastua ja kysyä, että ”niinkö siitä tul huonoo”? Urhoollisesti saatoin sitten juoda vielä toisenkin kupillisen ja seuraukset olivat sen mukaiset.

Mieleeni on jäänyt muutamia kylättelyjä, joita muistelen joskus vieläkin. Tuohon aikaan tuvassa tai kammarissa muodostui helposti miesten- ja naisten puoli, molemmilla kun oli omat juttunsa. Kun oli käynyt ilmi, etten minä osannut ”lypseek”, niin emännät keskittyivätkin sitten huushollinhoitoon ja minä istua nökötin mieheni kyljessä ovensuupenkillä kuunnellen miesten juttuja.

Käykeetten

Tästä säännöstä oli poikkeuksia. Naapurin Akusti, jo ikämies, asusteli vaimonsa ja poikansa perheen kanssa noin kilometrin päässä mieheni kotoa. Akustin vaimo oli mieheni täti. Kun menimme tätilään, yleensä sunnuntaisin, livahti Akusti heti kammarin puolelle. Hetken päästä hän ilmestyi takaisin tupaan päällään siisti, valkoinen paita ja kainalossaan kiikkustuoli. Sen hän asetti tuvan parhaalle paikalle ja kehoitti minua istumaan siihen. Sitten hän otti itselleen jonkin puujakkaran, kantoi sen viereeni ja niin juttutuokiomme voi alkaa. Akusti tiesi paljon ajankohtaisista tapahtumista ja päivän politiikasta. Niistä hän sitten minulle tarinoi, toinen silmä välillä ummessa. Akustista voisi sanoa, että hän oli oivallinen tarinaniskijä ja lisäksi oikea vanhan ajan herrasmies.

Entinen enola. Kuva SM

Tätilästä kilometrin päässä oli enola. Myös Onne-enolla oli paljon laaja-alaisia tarinoita, ja hän osasi katsoa tulevaisuuteen. Vaikka hän kertoikin paljon entisistä työtavoista, varsinkin metsätöistä, niin hän ymmärsi jo silloin, mikä on oleva pikkukylien kuten Kaustajärvenkin kohtalo. Myös Onne-eno oli naisten seurassa herrasmies. Kerran kun lähdin viemään evästä miehelleni, joka oli odotellut jo tunnin kauppa-autoa tienposkessa, halusi Onne lainata minulle miesten pyöräänsä. Takakumi oli tyhjä, ja vaikka vakuutin, että osaan pumpata siihen itsekin ilmaa, niin ei tullut kuuloonkaan, että tekisin sen. Ähisten ja puhisten hän sitten laittoi pyörän ajokuntoon. Seuraavana yönä hän oli joutunut sairaalaan, enkä nähnyt häntä enää koskaan.

Ottooten

Ahvenvaaran suunnassa korkealla mäellä asuivat Otto ja Hilma. Kumpikaan heistä ei ollut sukulaisia, mutta heilläkin vierailimme jokaisella kesälomallamme. Sinne oli mukava mennä, Hilma otti meidät aina ”syltä-kättä-olalle” vastaan ja totesi minusta ja tyttärestämme, että ”ovat kuin Herran enkelit”. Ottokin ilahtui selvästi tulostamme samaten kuin tuomisestamme, jonka hän vei kiireesti porstuan nurkkakaappiin. Tällaisen lasipullossa olevan kirkkaan kaupunkituliaisen voi Otolle tuoda ilman tunnontuskia, sillä tiesimme, että sitä käytettiin harkiten ja vain lääkkeeksi.

Seuraavalla mäellä oli taas sukulaistalo. Siellä asusteli Lyyti kahden aikamiespoikansa kanssa. Oli helteinen heinäkuu, kun pistäydyimme Lyytin luokse. Hän oli täyttänyt noin viikkoa aikaisemmin pyöreitä vuosia, mutta täytekakkua oli vielä säästelty, jos sattuisi vaikka harviisvieraita. Nyt sattui. Jääkaappeja ei tuolloin vielä ollut. Kun ylitsevuotavan ystävällinen Lyyti niin innokkaasti tarjosi kakkuaan, otin pienen nokareen. Samanaikaisesti Neuvostoliiton puolella roihusivat laajat metsäpalot ja sankka savu kantautui Suomen puolellekin. Ikäni muistan, mitkä seuraukset olivat tuosta viikon vanhan täytekakun ja kitkerän savun yhdistelmästä. Niin, ja sen kahvikupillisen.

Jottei jutustelustani jäisi suuhun huonoa jälkimakua, kerron vielä appi-ukkostani, jota en ehtinyt tavata. Hän oli syntynyt 1800-luvun loppupuolella ja nähnyt monet tyynet ja myrskyt elämässään. Luulenpa että minunkin Värtsilä-tietoisuuteni olisi paljon rikkaampaa, jos olisin päässyt hänen kanssaan tarinoimaan. Ukko-Jussi, kuten kaikki edellä mainitsemani miehet, oli ollut ilmiömäinen legendaniskijä!

Tellervo

8 comments for “”Kyläpöllönen”

  1. ”Kyläillessäni” Tellervon mukana Kaustan vieraanvaraisissa taloissa, mieleeni juohtui pari kuulemaani tarinaa Järventauksesta.

    Taisi olla tapaninpäivä 60-luvun alkupuolella, kun vanhempani ja sisarukseni olivat kyläilemässä eräässä talossa. Vieraat oli ohjattu kammarin puolelle istumaan. Nuori miniä kattoi kahvipöytää ja kysäisi emännältä tuvan puolella: ”Laitetaanko täytekakkua?” ”Eihän näille tarvihe täytekakkua,” oli emäntä tokaissut kättään huitaisten. Jostain syystä sisareni oli tullut juuri silloin tuvan puolelle ja sattui kuulemaan keskustelun.

    Naapurin emäntä ja isäntä olivat kyläilemässä kaksospoikiensa kanssa isossa talossa. Aikuisille katettiin kahvit salin puolelle ja lapsille mehut ja kahvileivät tuvan pöydälle. Jonkin ajan kuluttua tarjoilun alkamisesta toinen pojista ilmaantui salin kynnykselle. Isä sanoi pojalle: ”Mitäs ssanot?” Siihen poika: ”Syömistä ois, van juominen loppu.”

  2. Elämäni kalleimman ja karmeimman makuisen kahvin olen juonut
    Porvoon kirkon viereisellä terassilla. Kahvit ja pienet suklaaleivokset maksoivat kahdelle 28 euroa! Menimme katsomaan
    palon jäljiltä korjattua kirkkoa. Että kehtaavat rahastaa!
    Panin vielä kolehtiinkin 2 euroa,että tuli tasaraha.

  3. Tuli ihan lapsuus mieleen,kun Tellervo kertoi ”Ruposen ruskeesta ja lättähatuista.Sen ajan maantiet eivät olleet kaikki ”pikiteitä”.Muistan kun linja-autossa oli paperipussseja tavarahyllyllä jos sattui pahaolo tulemaan.Ja tulihan se.Ei tarvinnut Linnanmäkeä ajatella kun mentiin mäkisiä teitä ylös ja alas.Ensin tultiin Helsingistä Joensuuhun junalla ja sitten sinisellä lättähatulla Niiralaan.En muista tultiinko Pyykkölään (Vepsäläiseen) Keräsen Alpon taksilla,taisi olla.

  4. Olipa taas mukavaa tarinaa Tellervolta! Mukavaksi sen tekee erityisesti se, että kertomuksessa mainitut henkilöt ovat itsellenikin lapsuudestani tuttuja. Myös sanonnat käykeeten ja oottooten kuuluvat menneeseen, mutta taidanpa ottaa ne arkikieleen päivittäiseen puheeseen, niin hauskalta ne kuulostavat!

  5. Näkemykseni mukaan Raija Träffin taksimatka Pyykkölään
    onkin ollut varsin turvallinen. Juttujen mukaan Alpo
    oli niin varovainen kuljettaja, että esimerkiksi Öllölän
    mutkaisella tiellä pysäytti autonsa ja kävi jalkapatikasssa
    katsomassa onko mutkan takana vastaantulijoita.

    Joensuun keikalla Alpo jätti Popedansa varmuuden vuoksi jo
    Niinivaaralle.

  6. Niin taisi olla.Olen myös kuullut että Alpo oli varovainen kuski.Johannes muistaa jutut oikein.

  7. Onne oli meidän perheelle oikein hyvä tuttu olihan se meille tätilä sillä Hilda oli meidän Äidin sisko.Mainittakoon että
    täti oli kylällä Ompelija jonka luokse tuotiin alan töitä lähi-
    kylistä.Töitä oli sodan jälkeen ruuhkaksi asti monet puretut takit
    saivat uuden käyttö tarkoituksen.Myöhemmin kun alettin saada uusia
    kankaita niin niistä tehtiin monenlaita vaatetta mm koulun kevät
    juhliin.Onne oli hyvin auttavainen meidän perheelle kun apua tarvittiin erikoisesti Isän kuoleman jälkeen kiitollisuudella
    muistaen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *