Sateitten mentyä aamut ovat kirkastuneet. Elokuinen usva nousee vesien pinnasta ja kiirehtii tuulenkareitten mukana hetkessä pois. Joutsenten on aika nousta siivilleen ja tarkistaa, keitä ovat nämä vierailijat. Lyhyt kaarros riittää, tuttuja kalamiehiä ovat. Kun aurinko nousee korkeammalle, katoaa Ala-Ryösiön aamun taika. Päivän äänet alkavat kuulua, rajantakainen koirien haukku ja autojen yltyvä häly Vanhasta Värtsilästä.
50-luvun alkupuolella asuivat Patsolan seurantalon asunnossa mummolani lähinaapurit. Heidän Kari -poikansa kanssa ystävystyin jo ennen kansakouluikää. Koulua en Karin kanssa ehtinyt käydäkään, heidän perheensä kohta muutettua kauppiaaksi Polvijärvelle. Olimme kuitenkin kohtalaisen kehittyneitä ikäiseksemme, sillä aloitimme tupakinpolttokokeilut jo ehkä viisi-, viimeistään kuusivuotiaina. Olimme joka tapauksessa Patsolan Karvisessa ja keksimme keräillä tuhkakupeista sinne jätettyjä tumppeja. Niitä sitten
