Raatevaaran yläluokkalaiset syksyllä 1957.
”Olen muistoissani usein sinun poluillas koulutie, ah enkö ma hautahan asti koululainen lie…” (Koskenniemeä mukaillen).
Koulun alkaminen on pienen ihmisen elämässä jännittävää ja käänteentekevää aikaa. Kenties 50-luvulla kouluun meno oli lapselle vielä mullistavampi kokemus kuin tänä päivänä. Mitä lapselle jää mieleen ensimmäisestä koulupäivästä, vai jääkö mitään?
Ensimmäinen koulupäiväni
Aloitin koulunkäynnin Kiihtelysvaaran Raatevaarassa tiistaina 18.8.1953. Meitä ekaluokkalaisia oli kahdeksan, kuusi tyttöä ja kaksi poikaa. Viidellä tytöistä oli ensimmäisenä tai toisena nimenä Liisa.
Minulla on päivästä muutamia hajanaisia muistoja. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. En muista millainen mekko minulla oli, mutta siitä olen melkein varma, että valkoinen tai vaaleansininen rusetti on keikkunut päälaella ja jaloissa on ollut siniset tennarit. Repun muistan. Äiti oli ommellut sen himmeäraitaisesta mustasta kankaasta. Luulen, että joku vanha käyttökelvoton takki oli ratkottu repputarpeiksi.
Samaan aikaan koulun aloitti myös naapurin poika Eero. Meiltä oli matkaa koululle neljä kilometriä ja Eeron kotoa viisi. Eeron isosisko Marja ja äitini kyyditsivät meidät kouluun polkupyörillä. Seuraava asia minkä muistan, on kohtaus ensimmäiseltä välitunnilta. Koulun pihan reunamilla oli pieni saunarakennus ja sen edessä vinttikaivo. Eero istui kaivon kannella ja minä kipaisin hänen luokseen. Mutta mitä ihmettä näinkään? Eero itki. Pieneen sydämeeni sattui, kun näin sen. Nyyhkytysten lomasta Eero sai kerrottua itkunsa syyn – kun Marja lähti pois ja jätti hänet. Yritin parhaani mukaan lohduttaa häntä. Kun koulupäivän päätyttyä tulimme ulos, Marja oli koulun pihalla. Hän otti meidät molemmat pyörän tarakalle ja toi kotiin.
Seiväs ja pannulappu
Kuljimme koulumatkat Eeron kanssa kahdestaan ensimmäisen lukuvuoden ajan, koska muita oppilaita ei siihen aikaan ollut koulupiirin perukoilta. Sulan maan aikana kävelimme ja talvella hiihdimme kouluun. Ei ollut koulukyytejä. Joskus saatettiin päästä pätkä hevoskyydillä, jos joku isäntä sattui olemaan liikkeellä samaan suuntaan. Talvella saattoi olla niin, ettei lumisateen jäljiltä ollut tiellä ”hiirenhyppäämää”, kun aamuhämärissä taapersimme kouluun. Meiltä oli maantien varteen matkaa n. 300 metriä. Tienhaarassa oli iso koivu, jonka kylkeen oli naulattu postilaatikko. Tapasimme aamuisin toisemme postikoivun luona. Meillä oli merkkinä metrin mittainen seiväs koivua vasten pystyssä. Kun jompikumpi tuli aamulla ensin koivun luokse ja näki seipään pystyssä, hän tiesi ettei toinen ole vielä mennyt ja jäi odottamaan. Ellei toista näkynyt vähään aikaan, odottelija kaatoi seipään nurin ja lähti menemään. Kun myöhässä oleva tulija näki kaadetun seipään, hän lähti kirimään edellä kulkijan perään. Systeemi toimi erinomaisesti.
Ensimmäisen luokan käsitöihin kuului pannulapun neulominen. Minulla oli jotain myrkynvihreää keinokuitulankaa, josta neuloa väkersin pannulappuani. Neulomus kapeni kapenemistaan loppua kohti. Silmukat olivat niin kireitä, että hyvä kun pystyi puikkoa liikuttelemaan niitten läpi. Lopputulos ei ollut kovin hääppöinen. Vaan entäs Eeron patalappu? Se oli säännöllisen muotoinen ja neulomisen jälki tasaista. Voi että olin kateellinen!
Itkin kuin vesiputous
Koulunkäyntini Raatevaarassa ei luokkatoverieni tapaan päättynyt suvivirteen. Lokakuun 28. päivänä 1959 koulutoverini lauloivat minulle koulun pihalla ”sä kasvoit neito kaunoinen…” Laulun viimeinen säkeistö kuuluu ”Maailma sitten vieroitti/ pois meidät toisistaan,/ vaan sua armas, iäti/ mä muistan ainiaan.” Itkin kuin vesiputous. Ero rakkaista koulutovereista, opettajista ja koulusta viilsi syvältä. Seuraavalla viikolla jatkoin seitsemättä luokkaani Tohmajärvellä Timolan koulussa.
Unelma
Kirjoittaessani kouluajoista Pepi Reinikaisen ohjaamalla Elämänkaarikirjoituskurssilla 2006 – 2007, syntyi unelma koulutoverieni tapaamisesta Raatevaarassa. Oppikoulun käyneillä oli luokkakokouksensa. Miksei meillä kansakoulun käyneilläkin voisi olla jotain vastaavaa.
Hannu keittää ahvensoppaa elokuussa 2008. Kuva Lissu.
Unelmani toteutui elokuussa 2008. Kiitos siitä kuuluu paikkakunnalla asuvalle Hannulle, joka hoiti käytännön järjestelyt. Hän mm. keitti itse pyytämistään ahvenista meille herkullisen sopan. Entinen koulutalomme täyttyi aamupäivällä ympäri Suomea tulleista, kuudenkymmenen kahta puolta olevista entisistä oppilaista. Paikalla oli myös kaksi opettajaa. Raatevaaran lasten ensimmäinen koulutapaaminen yllätti suosiollaan. 50-luvulla koulunsa aloittaneiden lisäksi paikalla oli myös niitä, jotka olivat aloittaneet koulun 40-luvun loppupuolella ja 60-luvun alkupuolella. Voi sitä ilon ja riemun määrää mikä syntyi kohtaamisista vuosikymmenten jälkeen! Suruksemme saimme kuitenkin todeta, että moni koulutoveri oli jo päättänyt maallisen vaelluksensa. Kunnioitimme heidän muistoaan hetken hiljaisuudella. Yksi heistä oli Eero, hän oli kuollut saman vuoden huhtikuussa.
”Tämä on otettava uusiksi” sanoivat kypsään ikään ehtineet Raatevaaran lapset, kun illan tullen erkanimme tahoillemme.
Linkki Tervavaaran kouluun
Lukiessani Tervavaaran koulun historiikkia Tuula Kiisken toimittamasta kirjasta Jormanaisen suku (ilm.2008), huomasin, että Tervavaarassa on ollut lukuvuonna 1954 – 1955 opettajana Jorma Virtanen. Hän oli seuraavan lukuvuoden opettajani Raatevaarassa. Pitkä, tumma nuorimies Uudestakaupungista. Mahtaakohan Värtsin lukijoissa olla Virtasen entisiä oppilaita? Tervavaarassa näyttää olleen entisten oppilaiden tapaaminen heinäkuussa 2004. Koulun entinen oppilas, opetusneuvos Pentti Jormanainen on kirjoittanut koulun historiikin tuohon tapaamiseen.
Koulusta kylätaloksi
Raatevaaran kylätalo 2008. Kuva Lissu.
Iloitsen siitä, että tuo 1923 valmistunut vanha rakas kouluni ei ole jäänyt monien muiden lajitoveriensa tavoin hylättynä rapistumaan viimeisen suvivirren vaiettua sen luokkahuoneissa. Koulu sai uuden elämän Raatevaaran kylätalona. Sitä on remontoitu ja ulkokuori on saanut uuden maalikerroksen pintaansa. Kylätalossa on järjestetty ja järjestetään monenlaista toimintaa ja tapahtumia. Mittavin tapahtuma lienee tattikarnevaalit. Tänä vuonna tattikarnevaalit järjestetään jo kahdeksannen kerran. Tattitapahtuma 26 – 27. 8. 2011 pitää sisällään myös Yötatti-tapahtuman ja tatin poimimisen MM-kisat.
Lukijani, mitä sinä muistat ensimmäisestä koulupäivästäsi? Entä mikä on sinun koulusi kohtalo tänään?
Hieno tarina Lissu !
Tuollainen kertomus palauttaa varmaan monen lukijan mietteet takaisin omaan kouluaikaansa.
Minä muistan ensimmäisestä koulupäivästä sen, että meillä oli ruokana kaalikeittoa. Senkin muistan ehkä vain siksi, että vieruskaverini itki niin kyyneleet menivät kaalisoppan. Hänelle oli käynyt ”Eeeron” kohtalo. Hänet kouluun tuonut saattaja oli karannut salaa pois. Muutkin koulumuistot on nopeasti kerrottu. Alakoulun opettaja Elina Kaksonen ilmoitti joskus, että huomenna on puuropäivä silloin ei pidä tuoda voileipiä evääksi koska leivän syöminen puuron kanssa on tuhlausta. Muutama muisto on arestissa olosta. Eipä juuri muuta.
Minä olin luokan pienin ja ehkä lapsellisin,
olinhan perheemme vanhin lapsi ja vasta kuusi-
vuotias kun aloitin koulutieni.
Ensimmäisenä koulupäivänä äiti asetteli
reppua kyynelsilmin selkääni
verannallamme ja lausui: ”Pien’ on tuossa matkalainen,
kirjat, taulut laukussaan…”
Minulla oli isän ostama ruskea reppu ja kippurakärkiset
saappaat. Kaikilla muilla tytöillä oli olkalaukut
ja ”näppäskengät”!
Koulumatkaa oli vain muutama sata metriä, naapurin
peltojen poikki ei sitäkään. Pimeinä talviaamuina äiti
saatteli minua kuitenkin alkumatkan kun muita samasta
suunnasta tulijoita ei ollut.
Utran vanhalla puukoululla on hieno historia maamme
kansakoulujen joukossa, olen onnekas kun sain käydä
siellä neljä ensimmäistä kouluvuottani.
Eilen viimeksi ajoimme hakotalkoista palatesamme Lissun entisen
koulun ohi. Hyvinvoivan näköinen oli.
Luokkakuvassa näkyy vakavailmeinen poika, Eero. Hänestä tuli
paljon myöhemmin aviomieheni vuosikymmeniksi, kunnes kuolema
erotti. Monen monta kertaa hän aivan erityisella lämmöllä muisteli noita yhteisiä koulumatkoja Lissun Kanssa.
Oma ensimmäinen koulupäiväni alkoi samalla tavalla Vehkapuron
koulussa, kun vanhempi siskoni vei minut sinne pyörän tarakalla.
Uutta ja jännää se aluksi oli. Vaikka saimme upeat aapiset ja
värikynät, niin välitunnit olivat sittenkin hauskimmat.
Meillä oli alemmilla luokilla tapana mennä aamuhartauteen yläluokkaan, jonne menimme hiukset kammattuina , siististi jonossa. Pojat omassa ja tytöt omassa jonossaan.
Samoin koulupäivän päätteeksi luimme jonkin pienen rukouksen.
Rukouksen lukeminen luokan edessä oli vapaaehtoista, mutta mehän
oikein kilpailimme vuoroista. Innokkain esittäjä varasi jo
vuoronsa hyvissä ajoin aamupäivällä. Niinpä sitten eräänä päivänä
eräs tyttö luki oman rukouksensa. Rukous oli kai vähän hakusessa,
koska se kuului näin:
Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu,
Saimaan rannalla ruikuttaa.
Ei ole ruuhta rannalla,
joka minun kultani kannattaa.
AAMEN.
Tuo ”Kukkuu”- rukouksen lukija toi heti mieleen Jeesuksen sanat: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni…” Liturgian tutkimusta harrastaneena olen myös löytänyt valloittavan teorian jumalanpalveluksesta – ja muistakin kirkon toimituksista hautaus- kaavaa myöten: jumalanpalvelus on perimmiltään leikkiä. Ja leikin olemukseen kuuluu syvä vakavuus. Menepä sotkemaan lapsen hiekka- laatikkoleikkiä. Itku siitä tulee. Ortodoksinen liturgia on mielestäni ihmissielun leikkiä Isän edessä enemmän kuin meidän ohjelmalliset esityksen, joita jumalanpalveluksiksi nimitetään.
Ortodoksista liturgiaa ei ole valistuksen aika pilannut.
pater F.
Eero on takarivissä kolmas oikealta. Sopankeittäjä Hannu kolmas vasemmalta (opettajaa ei lasketa). Lissu (silloin Sirkka-Liisa) keskirivissä keskellä.
Melkein kaikilla työillä on kuvassa esiliina. Se kuului silloin maalaislapsen vaatetukseeen. Kouluun lähtiessä äiti tarkasti, että päällä on puhdas esiliina ja nenäliina esiliinan taskussa.
Kukkuu- rukous aiheutti tietenkin naurunpurskahduksen luokassa,
mutta ymmärsimme kaikki, että hänen valitsemansa värssy oli
tahaton moka ja hyvässä uskossa luettu. Ei esimerkiksi ilkeyttään
sitä lukenut.
Koulussa askarreltiin äitienpäiväkorttia ja
jokainen sai valita itse värssyn.
Pena-poika kirjoitti:”Juokse porosein
poikki vuoret maat,
seistä syödä saat, majal’ impyein,
siellä verraton jäkäl’aarre on.”
Kiitos Lissu koulumuisteluksesta.
Minä kakkulainen menin läheiseen kansakouluun kuunteluoppilaaksi
vuonna 1943. Muuta en muista kuin sen, että matka oli ajoittain
vaarallista, koska ryssän lentokoneita pörräsi yhtenään taivaalla, olihan Värtsilän lentokenttä tuntumassa. Pelkoa him-
mensi meillä asuvat hävittäjälentäjät, sekä Elvi äiti, joka piti
kanttiinia sotakentällä.
Että sellaista tuolloin, mutta eipä sota pahasti haavoittanut,
lieneepä jopa lapsesta tuntunut jännältäkin !
Paavo, kuunteluoppilas Kakusta
Olin tänään Kaarinan kanssa (koulukuvassa alarivissä toinen vasemmalta) pitkällä lounaalla Suomen vanhimmassa ravintolassa (Ravintola Kaisaniemi, rakennettu 1839). Buffet-pöydässä oli mm. Pielisen savumuikkuja!
Kesäkuulumisten läpikäymisen lisäksi muistelimme myös kouluaikoja, niin kuin aina tavatessamme. Juohtui mieleen taas uusia juttuja. Yhdessä muisteleminen aktivoi omaakin muistamista.
Torstaina tulee kuluneeksi 58 vuotta siitä kun aloitimme koulumme. Ja totta kai sen kunniaksi oli kohotettava malja – mesimarjalikööriä. Ja siitä sitten juohtuikin mieleen, kuinka 50-luvulla vielä kasvoi ojanpientareilla mesikoita…
En voi muuta kuin tyytyväisenä todeta, että olipa hieno alku viikolle!
Minä en muista ensimmäisistä kouluviikoista kuin yhden tapauksen. Aloitin koulunkäynnin syyskuussa 1944 Patsolan koulussa. Oma Uudenkylän koulu, sittemmin Värtsilän kirjastotalo ja nyt yksityiskoti, oli armeijan käytössä koko syyslukukauden. – Niin, se tapaus. Koulupäivän päätyttyä palatessani kotiin halkesi housun persaus. Se oli ommeltu sillalangalla eikä kestänyt aidan yli kiipeämistä. Loppumatkan lymyilin peltojen kautta, kun en ilennyt kulkea tietä myöten. Myöhemminkin olen ollut persauki, mutta en ole sitä hävennyt, vaan tyytynyt odottelemaan seuraavaa tiliä. Ierikka
Me olimme persaukisia,kun Seppo meni vuodeksi opiskelemaan
Joensuuhun biologiaa. Minä sain toimistolaisen palkkaa ja meillä oli jo kaksi lastakin. Siinäpä sitä sinniteltiin.
Mike