Soraääniä tangokurssilla

Vuosiluku oli kääntynyt äskettäin 60-luvun puolelle. Noihin aikoihin tuli oltua aika lailla yksissä vuotta vanhemman Erkin kanssa. Hän oli kotoisin Värtsilän Otrakankaan suunnalta, ei siis näitä Värtsistä tuttuja Erkkejämme. Sen verran ikäero vaikutti, että Erkki oli jo huomannut tanssin merkityksen ja sai minutkin uskomaan tanssimistaidon välttämättömyyteen. Koulussa ei tanssia opetettu, ainakaan pojille. Tytöille ehkä neuvottiin jotain alkeita voimistelun tai liikunnan nimissä. Opetteluun oli niukasti mahdollisuuksia, kun ei ollut sisariakaan, kenen puoleen kääntyä. Pojilta ei voinut oppia kysellä, eikä tullut kysymykseenkään, että olisi uskaltanut kääntyä tyttöjen puoleen.

Sanotaan, että hätä keinot keksii. Niin keksittiin tässäkin tapauksessa. Jossakin Pellervossa tai Kodin Kuvalehdessä oli ollut mainos Tanssikoulu Åke Blomqvistin tanssiopasvihkosesta, jonka sai muistaakseni ennakkomaksua vastaan tilata postitse hienovaraisesti, huomiota herättämättä. Tuumasta toimeen, kurssikirja tilattiin nimelläni ja viikon päästä olikin tanssivihko kourassa. Lähipäivinä kävin itse postin kiltisti ja vapaaehtoisesti runsaan kilometrin takaa Ilomantsintien haarasta laatikosta. Kirje tuli tosiaan huomiota herättämättä. Kuoren päällä ei ollut tanssikoulun mainoksia eikä lähettäjän nimitietoja. Vaaleanruskea asiallinen kirjekuori, jonka sisällä oli jotain mahtavaa. Tanssiopasvihkonenhan siellä oli, niin kuin pitikin. Musiikkia siinä ei ollut, mutta lyhyiden alkutekstien jälkeen oli monia kaariviivoilla yhdisteltyjä mustia kengänkuvia eri asennoissa sivutolkulla tanssilajeittain.

Kaveri tiesi heti, että kaikki jonninjoutavat lajit siirretään sivuun. Opetellaan vain tangoa ja foxtrottia eli foksia. Siinäpä sitä veivattiin kolmistaan Ilomantsintien ja Sääperintien risteyksen paikkeilla monena iltapuhteena, Erkki, minä ja opaskirja kolmantena. Musiikkia kun ei ollut, rahisi vain soratien pinta kenkien alla, ellei sattunut niin, että toinen koetti silloin tällöin laulaa Olavi Virran Hopeinen kuu luo merelle siltaa… perin surkealla tavalla, sekin soraisella murrosikäisen äänellä. Sen verran tuosta oli hyötyä, että ne helpot tangon askeleet jotenkin oppi, tosin ilman rytmiä. Sanotaan, että tanssimisen, uimisen ja polkupyörällä ajon osaa aina, kun sen kerran oppii. Voin osaltani vakuuttaa, että pitää paikkansa. Osaan edelleen ajaa polkupyörällä, uida ja tanssia yhtä huonosti kuin nuorena poikana Värtsilän sorateillä. Jos nyt jotain valopuolia täytyy tansseistani mainita, niin eittämättä olen säästänyt monien kaunotarten varpaat tallomiseltani. Ei ole minusta juuri ollut keinuvin askelin ja sulavin pyörähdyksin lavoilla liihottelemaan. Eipä silti, vieläkin voisi ehtiä, jos oikein innostuisi vaikkapa eläkeläisten päivätansseissa kulkemaan. Varsinkin jos niitä pidettäisiin soralla, eikä kaatavan liukkailla parafiini-perunajauhoparketeilla.

Kaiken kukkuraksi olen vanhoilla päivilläni saanut kuulla, ettei se Hopeinen kuu ole edes tango, vaan jotakin tangon suuntaista. Selvyys tähän tuli vasta, kun ihmettelin miksi Tangomarkkinoilla ei esitetä suomen hienointa tangoa: Hopeinen kuu. Sama sävelmä on muuten ollut puhelimeni soittoäänenä jo ainakin viisitoista vuotta. Kun puhelin soi, en ala tanssia, vaan vastaan siihen vakavan tärkeänä, tiedä vaikka soittaisivat Värtsilästä. Niin kuin muuten äskettäin tapahtuikin, kiitos vain.

Sakari H