Monta päivää meni mietiskellessä rajan rauhaan tehdyn retken jälkeen. Päällimmäiseksi jäi reissulta ajatus, että Kaustajärven seudulla saattaisi piillä matkailumahdollisuuksia. Siellä on viehättäviä vesistöjä, joista osa on vielä erämaan kätköissä. Raja siellä on myös valmiine polkuineen ja ponttoonisiltoineen.
Aivan uusi elementti löytyi Jormanilan niemeltä, joka on kuulemma valtion omistuksessa. Sen pelloille saisi luontokukkien niittyjä, joissa kasvaisi lapsuuden päivänkakkaroita ja kissankelloja. Tämä edellyttäisi, että luontoihmiset kävisivät peltoaukeita niittämässä ja kokoaisivat heinät pois kuten 50-luvulla tehtiin.
Jormanilan rakennukset ovat vielä siinä kunnossa, että korjailujen jälkeen voisi jotain käyttöä löytyä. Vaihtoehtona on niitten lahoaminen paikoilleen, peltojen pusikoituminen ja luonnonkauniin niemen painuminen unohduksiin. Lieneekö tarkoitus tällainen?
Ei Kaustalle sovi mikään massaturismi, mutta mahdollisuuksia olisi pienimuotoiselle luontomatkailulle, joka tapahtuisi paikallisen väestön, luonnon ja rajan ehdoilla. Se olisi yksi lisä Värtsilän matkailulle, jota pitäisi saada kehitettyä.
Sinisiä ajatuksia ja hienoja kuvia
on toimittaja napannut luontoretkellään
rajan pinnassa.
Alimmaisesta kuvasta huomaan että kolme
ikkunaa- vintin, porstuan ja toisen kammarin
(sen jossa on unikkoverhot) – ikkunat ovat
samanlaisia kuin 70-luvulla purkamassamme
mieheni kotitalossa. Talon sementtiportaatkin
ovat samanmalliset. Tosin eivät näy kuvassa.
Ne ovat sellaiset että niihin voi nousta kolmelta
sivulta.
Nuo maisemat houkuttelevat nauttimaan luonnon rauhasta ja kauneudesta.
Ensin otsa hiessä raivataan ja rakennetaan,
talot, pihat ja pellot ovat täynnä elämää.
Eikä mene montakaan vuosikymmentä
niin jäljellä ovat vain hylätyt talot ja autiot pihat.
Pellot pusikoituvat tai istutetaan metsäksi.
Kaiken yllä hiljaisuus.
Piti vielä sanomani, että olette siellä Värtsilässä sen verran toimeliasta ja aikaan saavaa porukkaa, että vielä te teette totta noista toimittajan visioista.