Sepän ammatti ei varmasti ole ollut niitä helpoimpia. Entisajan pajat ovat olleet yleensä hataria, pimeitä ja maapohjaisia rakennuksia. Tärkein ja keskeisin siinä on ollut ahjo ja hiilet sekä palje, jolla lietsottiin palavia hiiliä. Alasin oli ahjon edessä, kuin myös vedellä täytetty karkaisuallas. Moukari, leka, vasaroita ja erilaisia pihtejä sopivasti käden ulottuvilla takomista varten. Kallittiin ja karkaistiin viikatteita, teroitettiin kirveitä, lapioita, sirppejä, kassaroita, auran rautoja ja kaikkea, mitä maataloudessa meni rikki tai muuten huonoon kuntoon. Pajalla huollettiin myös maaseudun ajokalusto. Kesällä raudoitettiin kärrynpyörät ja talvella reet. Itse vetopeli, hevonen, piti pitää hyvässä hokissa eli kengässä.
Maaseudulla isännälle ja emännälle tärkeä työkalu ja ruokailuvälinen oli puukko. Se kuului sepän taottaviin. Useimmiten seppä teki vain terän ja joku muu mestari puisen kädensijan. Muinaiskarjalaisella naisella on ollut uumallansa kaunis, koristeltu naisen puukko jo reilut tuhat vuotta sitten.
Huonot työolosuhteet, talvella kylmyys, kesällä kuumuus, hankala työasento, hengitysilman epäpuhtaudet ym. tekivät sepän työstä raskaan. Esimerkiksi hevosen kengittäminen kysyi selän kestävyyttä. Kengät oli vaihdettava talvea ja kesää varten. Liukkautta estettiin hokkikengillä, kesällä sellaisia ei tarvittu. Hevosta kohti kengitys vei aikaa noin tunnin, joskus allekin. Työpäivä oli kuitenkin pitkä, aloitettiin kukonlaulun aikaan ja päätettiin joskus iltamyöhällä. Joillain isommilla taloilla oli omiakin pajoja. Nykyisin hevostalleilla käyvät kengityssepät paikan päällä. Hevosen kengän uskottiin tuovan onnea, kun se ripustettiin oven yläpuolelle.
Itse muistan lapsena käyneeni isän kanssa Notkolla Vanhassa Värtsilässä Tauno Rantasen pajalla. Jännitti ja pelotti katsoa, kuinka palkeet puhkuivat, kipinät lentelivät ja ahjo hehkui kuumuutta. Kalle oli aloittanut sepän työt 13-vuotiaana isänsä pajalla. Terveisiä hänen vaimolleen Siiri ”Äiteelle”.
Sotien jälkeen evakkoon joutunut seppä Tauno Rantanen piti pajaa Lintulan kohdalla tien toisella puolella. Vierailin usein pajassa ahjoa käyttämässä. Joskus sain nähdä myös hevosen kengitystä. Sepän taitoja olen sittemmin opetellut kansalaisopiston metallipiirissä Jouko Pippurin johdolla. Ensimmäinen työni oli auton peräkärry, jolla olen kuskannut kiviä kappeliini. Rantasen pajan muistoksi annoin peräkärrylleni nimen Ierikka. Sillä nimellä minua joskus pojan nulikkana kutsuttiin töihin ja ruokapöytään. Hallussani on ukkini pajasta talteen jäänyt alasin. Se on todellinen aarre perintökalujen joukossa. – Tällaisia sitä Ierikka tuumailee joutohetkinään. Pajanlämpöisiä kesäpäiviä kaikille Värtsin lukijoille. Olette ihan kuin perheen jäseniä Värtsilä-kaiho sydämissä.
Sepolla on myöskin omatekemä ahjo – Pippurin piirissä-
kaunis esine sekin.
Kateeksi käy. Alasin on kyllä minullakin, 100 kg lokomo. Odottaa että pääsisin irti oravanpyörästä. Ahjo on suunnitteilla, päätös hiili vai kaasu on vielä avoin.