Savottaperinnettä

Teksti ja kuvat Alpo Rummukainen

Pokasaha savottaa eli metsätöitä ihmisvoimin ennen konevoimaa

Halkomotti.
Kuva: Wikipedia

Motti metsässä

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin kesä tulee tänäkin vuonna. Kulunut talvi on ollut niin lämmin, vesisateinen ja melkein lumeton, luulin, ettei talvi tule tänä vuotena ollenkaan. Maaliskuulla talven tulo otti kuitenkin loppukirin ja jäädytti järvet vielä autolla ajettavaan kuntoon. Lunta on Lapissa liikaa ja valtaosassa Suomea ei lainkaan. Täällä missä elelen niin lunta on paikoitellen siellä täällä. Missä sitä on ollut, niin siellä on ollut loistavat hankikelit liikkua hiihtäen tai kävellen.

Kaunis se on

Ikää lisääntyy, itsetehdyt pinot pienenee

Tähän asti meidän ruokakunnassa polttopuut on tehty pääosin itse. Se on reipasta ulkoilua ja jos ei riehu hullun lailla niin se on melkein hauskaa, tai ainakin mieltä virkistävää. Vuosia sitten kehuin läheisille, että teen joka talvi normaalien polttopuiden lisäksi lähimetsään muutaman halkomotin pokasahalla ja kirveellä metsän koristeeksi. Ja kaunis se onkin, varsinkin lumihunnussaan.

Onneksi “muutama” on niin epämääräinen luku, että se sallii lukumäärästä lipsumista. Ja yhtä vähempää ei kehtaa tehdä. Moottorisahankin olen jo hyväksynyt avuksi. Pokasaha on saanut huilailla pinon orsipuussa, muodon vuoksi. Moni muukin on huomannut, että puut saa poikki moottorisahallakin. Joskus tarvitsen pokasahaa, kun en saa moottorisahaa käyntiin.

Urakat pienenee

Viime kesän “savotat” rajoittuivat pariin vastakoivuun. Märän talven vuoksi en ajatellut metsätöissä panna “rikkaa ristiin,” mutta korona epidemian tultua meni ajankäyttösuunnitelma aivan uusiksi. Pakollinen vapaa-aika meinasi tehdä päätoimisen telkkarin tuijottajan.

Liikuntaa ei suoranaisesti kielletty, kunhan pysyttäisiin etäällä kaikista lajitovereista. Lisäksi olen kuullut, että sellainen pieni rasitus “perusterveelle” ihmiselle olisi jopa suositeltavaa ja kyllä se aina telkkariin tujottamisen voittaa.
Samaan aikaan sattunut rapsakka pakkasjakso jäädytti jo heikoiksi menneet järvien ja lampien jäät pilkkikuntoon ja teki vähistä lumenrippeistä kestäviä hankikelejä. Halotkin halkesivat niinkuin talvella ikään

Jospa pieni motti sittenkin
Tästähän se alkaa

Jospa pieni motti sittenkin

Tämän talven motti pitanee kyhätä muutamasta jäniksille kaadetusta pikku koivuista ja haavoista. Ensi kesänä varmaan huomaan, että eiköhän ne saunavastat voi taittaa pienemmistäkin vesakoista eikä välttämättä ison koivun latvasta. Ja varmaan jäniksetkin löytävät syötävänsä ihan itse

Niki tarkastaa halkopinon pohjapuut.. Kyllä kelpaa

Tiedot perinnetöistä talteen

Miksi perinteiset kiinnostaa ?

Jotain maagista näissä perinteisiksi luokitelluissa täytyy olla, koska kuningatar Elisabetkin ajaa hevosella tärkeät ajot, vaikka autolla pääsisi nopeammin.

Perinteiset työt kiinnostaa, varsinkin niiltä osin mistä itse tietää jotain, tai luulee tietävänsä. Mielessä on ollut koota niistä tietoa vaikkapa kotisivuille tai johonkin. Kuvamateriaalia ja esineistöä on ajan myötä kertynyt, mutta valitettavasti myös kadonnut niin tiedostoista kuin omasta muististakin. Kotisivutkin ovat hävinneet jonnekin. Pitäisi merkitä muistiin niin kauan kuin tiedot ovat tallella.

Koronavirus pandemia lisäsi omaakin vapaa-aikaa siinä määrin, että rupesin katselemaan löytyisikö aineistoa tarinaan perinnetöistä.


Aikoinaan ajattelin, että lapset ja lastenlapset haluavat tietää miten ennen elettiin. Viime vuosina on ruvennut näyttämään siltä, että olen ollut väärässä. Nyky-ihmisillä on niin paljon ajankohtaista kiinnostavaa, ettei vanhat asiat kiinnosta pätkääkään. Tai voihan olla, että olen siinäkin asiassa väärässä. Kuitenkin pelkkä teoria tuntuu aika kuivalta oppiaineelta, siksi olen yrittänyt tehdä tai vähintäänkin kokeilla sitä työmenetelmää, mistä kerron.



Metsätöitä ja työvälineitä

Kyllä “Aukusti” – sahallakin saa puun poikki. Piti valita ohuimpia puita tähän kokeiluun


Perinteiset “savottajätkän” työvälineet olivat; saha, kirves ja puun kuorimisvälineet. Ne mahtuivat reppuun ja kulkivat miehen mukana. Varavaatteita ei juurikaan ollut. Työ- ja juhlavaatteet päällä. Siinä oli “lentojätkän” varustus. Ollessani poikasena Verkkolammen savottakämpällä sinne oli eräänä yönä tullut tällainen “lentojätkä”. Kävellen oli tullut jostain. Päällä pihkaiset vaatteet.Nimestä huolimatta “lentojätkät” tuskin ovat kulkeneet lentäen, mutta nimi on saattanut tulla siitä, että he jostain syystä vaihtoivat työpaikkaa niin tiheään, ettei verokirja tahtonut keritä tulla edellisestä työpaikasta.

Justeeri työssä, se on tuo ruosteinen saha.

Paksujen tukkien sahaamiseen käytettiin tukkisahaa eli “Justeeria”. Siinä tarvittiin yleensä kaksi miestä. Kuva yllä.

Metsä kiinnostaa

Tottuneen oloisesti Riku tarttui sahaan ja kaatoi kuusen

Suomalaisille maaseudun kasvatteille metsä on aina ollut läheinen. Siellä viihtyy, tekipä sitten mitä tahansa.
Lieneekö oma kiinnostukseni metsään syntynyt nuoruusvuosien monista retkistä kotiseutuni silloisiin korpiin, vai metsäyhtiön syksyiset istutukset, tai pokasahasavotat siinä aikuisuuden kynnyksellä.

Tulevan kuusikon istuttajia Kanajärvellä syksyllä 1959. Kuvassa Kaustajärven ja Kenraalinkylän nuoria. Meitä Värtsilän suunnalta oli Pauli Honkanen vaalea lippalakki päässä, Malinen ? moottoripyöräilijän lakki päässä. Malvelan Marja, kahvilan tyttö, piilossa .

Metsän istutuksiin pääsi varsin nuorena, kunhan vain jaksoi kuokkaa heiluttaa.
Kun armeijan jälkeen pääsin “oikeisiin” töihin niin vapaa-aikana oli mukava käydä metsän istutuksissa. Kevät istutukset oli saatava tehdyksi äitienpäivään mennessä. Tuhansia puita tuli istutettua, mutta omaa metsää ei ollut. Kotipihassani oli kaksi puuta; liian iso koivu ja liian iso kuusi. Niille en mahtanut mitään ilman ammattiauttajaa.

Tilaisuuden tultua istutin itsellekin vähän metsää. Haaveilin, että olisi mukava päästä ihan omaan mottimetsään. Nyt kun itse istuttamaani metsään pääsisi, niin niistäkin puista on tullut jo niin työläitä, että tarvitsisin ammattiauttajaa, eto metsässä.

Eihän näistä minun metsätöistä voi käyttää mottimetsän kunniakasta nimitystä, mutta jos tekee metsään halkomotin, niin eikö silloin voisi jo puhua mottimetsästä. Kun on kerran motti metsässä.

Metsätyöt talvella

Talvella puut halkeavat helposti. Oksaisetkin puut halkeavat, kun puun päähähän lyö aluksi pienen raon, kuten pikkukuvassa
Näytän kahvia tuoneelle pojalle työtä helpottavia konsteja.
Tässä halkaistaan puuta kahdella kirveellä

Sydäntalvi on parasta aikaa metsätöille. Myös kotitarve polttopuiden teko olisi parasta tehdä talvella, jolloin puut ovat kuivimmillaan ja halkominen olisi helpointa ja pilkkeet kuivuisivat parhaiten. Kuitenkin tuo ikä on alkanut vaikuttaa niin, että ei viitsisi mennä savotoimaan hangessa kahlaten kun on sieltä aikanaan pois päässyt. Kun me Värtsilän pojat käytiin Verkkolammella Kymin savotoissa, niin silloin kesällä ei saanut tehdä hakkuita ollenkaan.

Kesätöitä Kymi yhtiöllä olivat aukkohakkausten kulottaminen ja niihin männynsiementen kylväminen. Taimien istutukset tehtiin syksyllä. Kesällä tehtiin myös leimaukset, eli merkittiin ne puut, jotka hakataan seuraavina talvina

“Rasiin” kaataminen kesällä

Syksy on mukava aika kesäiselle savotalle, kun ei ole enää helle eikä itikat kiusana eikä vielä lunta, ainakaan paljon.

Kuvassa on keskikesällä “rasiin” kaadettuja puita. Niiden lehdet ovat ruskeat. Kun lehdet ovat varisseet pois, voidaan rungot pilkkoa.
Tässä sahataan tässä pokasaha “Aukustilla”

Lampaiden kerput ja saunavastat

Kerput ovat saunavastan kaltaisia lehdeskimppuja, mutta suurempia. Niitä kerätään käsin taitellen tai vesurilla. Kerput ja vastat on kerättävä tuoreena ja laitettava heti ilmavaan paikkaan kuivumaan. Mielellään riippumaan.

Ihan on lysti sahata kun saha on kunnossa.
Oli sanonta “Orsia puree puita kuin korsia”


Monissa taloissa ennen oli lampaita, ja niiden ruokintaan tarvittiin heinän lisäksi paljon kerppuja, eli lehtipuiden lehdeksiä. Lampaille kelpasi kaikki muut paitsi lepät. Ne piti kerätä keskikesällä käsin tai vesurilla nuorista taimikoista tai kaataa osa polttopuuksi takoitettuja lehtipuita “rasiin” eli vähän sekaisin. Silloin niistä sai talven saunavastat ja lampaiden kerput ja lopuista polttopuita.

Tällä “rasiin” kaatamisella tuli siis hoidettua monta asiaa samalla kertaa. Puut piti jättää karsimatta ja katkomatta, silloin ne jatkoivat “kasvamistaan” vielä maassa ollessaan ja lehdet haihduttivat nesteet pois puun rungoista. Noin kuukauden päästä koivujen lehdet olivat kuivuneet ruskeiksi, mikä oli merkkinä siitä, että rungot olivat nyt kuivuneet ja ne voitiin pieniä polttopuiksi.


Mukavat asiat jäävät mieleen. Ikävämmät unohtuu, onneksi

Tiedän, että ennen oli paljon lunta, oli pakkasta, oli vesisadetta ja varmasti väsytti, mutta ne ovat unohtuneet. Mieleen on sen sijaan jäänyt kuinka suuri nautinto oli istahtaa nuotiolle lämmittelemään ja syömään eväät. Eväät eivät olleet kovin kummoiset. Ruisleipää ja voita, sekä maitopullo. Nuotiolla paahdettuna leipä oli taivaallista. Grillimakkaroita ei vielä tunnettu. Pakillinen kahvia kuului asiaan. Nuotio oli lähipalstojen yhteinen ja se sytytettiin aamulla silloin kun tultiin palstalle. Siinä oli hyvä keittää kahvit milloin mieli teki.

Tähänkin tarinaan piti saada nuotiokahvit, vaikka koti olikin lähellä

Kuuma kahvi villasukassa

Oman tarinansa ansaitsisi se toiminta, miten kotijoukot huolsivat jossain lähettyvillä olevia työläisiään. Joskus lapset lähetettiin viemään ruokaa tai juomaa isän savotalle. Matka saattoi olla lapselle pitkä ja latu luminen.

Tilasin perinteiset maitokahvit ja vesirinkelin. Kahvilähetti Touko toi perinnekahvit villasukkaan kätketyssä pullossa.
Kuumaa tuntuu olevan ! Ei ole Touko viivytellyt matkalla

Kuuma kahvi on laitettu pulloon ja pullo pariin villasukkaan. Vastaavaa toimintaa on ollut myös kesällä heinätöiden yhteydessä.

Onpa mukava istahtaa näille perinnekahveille

Pilkekuormat kotiin


Toivoin tähän perinnesavotan juttuun kuvan hevosesta, mikä vetäisi halkokuormaa kotiin. Lähiseudulla on kyllä hevosia, mutta rekeä ei ole. Tähän asti puut on kyllä saatu ajettua ilman hevostakin. Talvella pulkalla ja kesällä maitokärrillä. Tulevaisuudesta ei tiedä.

Share

17 comments for “Savottaperinnettä

  1. 9.4.2020 at 22:57

    Taas hieno ja perusteellinen kerronta ja työselvitys Alpolta.Tässä on halkosavotan perustiedot hyvin selvitetty ja sopivasti huumorilla höystetty.Itse en ole pokasahasavottaa tenyt.Vain joitakin pikkupuita lepikosta kaatanut kokeeksi.
    Meillä oli jo semmonen mekein 20kg:nen Homelite jolla kaatu hyvin isommatkin puut.Hyvä peli ainakin silloin kun se oli kunnossa.

  2. jore
    10.4.2020 at 7:42

    Upea tarina,upeat kuvat,upea koivikko ja
    motit ei ole juosten kustu👍Täys kymppi Alpo!
    Ei kuitenkaan Kymin kymppi joka on poikansa näköinen😉

    Olen minäkin varhaisteininä mottimetässä sen verran ollut että tiedän mitä Alpo ja apujoukot tuossa tekee.
    Tiedän myös miten tiukassa leipä on ennen ollut
    Kun se metsästä on pokasahalla ja kirveellä otettu metrisestä hangesta.Iso kunnioitus näitä
    miehiä kohtaan💪

    Samaa olen miettinyt kuin Alpo että mahtaako perinnetieto nykynuoria kiinnostaa.
    Ei todennäköisesti mutta tulevia pappoja ja mummoja kylläkin.Näin se menee.

    Tässä iässä sitä haluais jokaiselle vanhalle valokuvalle tarinan ja uusintana ne mummon jutut
    jotka ei silloin nuorena niin isosti kiinnostaneet.

    Vähän kyllä ihmettelin että mitä nyt koulussa opetetaan meidän omasta agraari historiastamme ja kulttuuristamme.
    Ihmetys heräsi kun katsoin Farmi ohjelmaa TV:stä
    ja kuuntelin parin nuoren vastauksia maatalousaiheisiin kysymyksiin 😲

  3. Sakari H
    10.4.2020 at 9:13

    Toinen valokuva alusta lukien ”..,Tästähän se alkaa” osoittaa selvästi taitoa ja perinnettä. Hieman zoomaamalla saa hyvin näkyville päätytolppien ja yläorren salvoksen. Ei ole tarvittu nauloja tai nippusiteitä!

    Hyvä kertomus kaikkinensa. Näyttävät tosiaan vanhat ja arkiset askareet muuttuvan oman iän karttuessa kunnioitusta herättäviksi muistoiksi.

  4. Kirsti
    10.4.2020 at 10:01

    Olipa mukava tarina kuvineen, kaikkineen.

  5. Raerinne Jussi
    10.4.2020 at 10:15

    Kiitos Alpo mukavasta jutusta. Olen itse ollut aina varsin huononpäiväinen metsämies, mutta jotain kosketuspintaa kuitenkin taimien istuttamisesta uunissa humisevaan valkeaan ja kaikkea siltä väliltä. Lapsuuden muistikuva on isäni ja tätini miehen savotalta, jonka nuotiolla minäkin sain hörpätä kahvia Lasi-Airamin mukista – mustaa kahvia, jota piti jäähdyttää laittamalla lunta sekaan.
    Kotipihassani on tallessa papan aikoinaan käyttämä justeeri ja itsekin omistan järeän raamisahan terän, johon nikkaroin koivupuusta kahvan ja sain siitä näin kätevän jääsahan.
    Lisäksi löytyy metallinen kaarisaha, Motti-Mikko, sekä sitten ihan puurakenteinen vaijerilla kiristettävä pokasaha jonka alkuperä taitaa olla peräti Rajavartiolaitos eli jotakin huutokauppakamaa.

  6. Tuula
    10.4.2020 at 13:49

    Taas kerran Alpolta huolella tehty tarina kuvineen. Piti tutkia parikin kertaa. Vielä mainittava. että sain houkuteltua huushollimme paremman puoliskon lukemaan ja katsomaan kuvat. Hyvän tovin tutki kuvista, että minkämoisia salvoksia oli.

  7. Alpo
    10.4.2020 at 15:41

    Ihan piti katsoa Wikin tietosanakirjasta mikä on halko ja mikä on motti. Halko on polttopuuksi tarkoitettu, metrin mittainen halkaistu puu. Miksiköhän pituudeksi oli määrätty juuri 1metri? Ehkä keskuslämmityskattiloiden, junan tai muun höyrykattilan mukaan ?Kun halot katkaistaan ja halotaan pienemmiksi, niistä tulee pilkkeitä, klapeja tms sanontatavan mukaan.

    Jos ketä kiinnostaa, niin voisi katsoa noita kuvia “sillä silmällä” Olen istuttanut nuo noin 25 vuotta sitten. Etualalla olevat paksummat koivut ovat avojuurisia ja hiukan taaenpana aisakoivun paksuiset ovat paakkutaimia. Avojuuristen keskipaksuus on noin 20 senttiä ja paakkutaimien noin 10 senttiä.

    Eihän noissa pokasahasavotoissa sen kummenpaa ihannoimista ole, mutta kannattaisi muistella, millainen hirvittävä puusavotta on kaiken kaikkiaan käyty ennen konevoiman avuksi tuloa. Olipa tukkipuut miten paksuja tahansa niin nurinhan ne on pitänyt saada ihmisvoimin sahalla tai kirveellä.

    Talvisodan ja jatkosodan välissä oli ihan oikeat MOTTITALKOOT Miesten ollessa “sotasavotoilla” jäi kotiaskareet naisten tehtäväksi. Tätä polttopuiden vajetta helpottamaan tehtiin kansalliset Mottitalkoot, joissa jokaisen oli tehtävä vähintään yksi motti. Hilkka partanen on tästä kirjoittanut Värtsiin noin 10 vuotta sitten

    https://vartsi.net/2010/10/26/mottitalkoisiin/

    Niissä talkoissa tehtiin 1,2 miljoonaa kuutiota halkoja
    Toistuvien mottitalkoiden alkuna pidetään laskiaistiistaina 1942 olleita laskiaistalkoita. Silloin helpotettiin sotaleskien, -invalidien ja muiden “vähäväkisten” polttopuupulaa.

    Se oli silloin, nyt on nyt. Pokasahaan tuskin palataan, terät on ruosteessa, samoin miehet.

    Mutta jos kesämökillä tms poltetaan puita vuodessa vain muutama saunan uunillinen ja muutama grillauskerta, niin tarvitseeko niitä varten edes omistaa moottorisahaa. Tässä voisi ajatella hiukan “vihreästi” ja jättää koko konesaha ja polttoaineet pois ja käyttää hyvää kaarisahaa ja kirvestä tai ostaa valmmit klapit

  8. Alpo
    11.4.2020 at 13:23

    Vielä pari pientä lisäystä pokasaha-savotta- ajalta

    Tuli mieleen tuosta Kalle Matin mainitsemasta raskaasta moottorisahasta.. Kun olin poikasena kämpppäukkona niin silloin oli jo moottorisahoja. Joku risa saha lojui jossain sängyn alla, liekö lähtenyt käytntiin koko talvena. Nyt aivan viime vuosina jotain saattoi selvitä minulle. Nimittäin tukkienhakkuuporukan on tietääkseni muodostanut kaksi miestä ja hevosmies ja hevonen. Moottorisahamies sai verohelpotusta bensiiniverosta. Sitä ei kai vaadittu, lähtikö saha käyntiin. Toisellekin miehelle kelpasi verohelpotus, vaikka saha olikin sängyn alla.

    Toinen juttu. Halot ja halkopinot

    Tuo miksi yhdessä kuvassa halkaisen puuta kahdella kirveellä tai miksi halkaisen vähän pölkyn päätä, juontaa juurensa tuohon aikaan. Nimittäin halot piti olla suoraan päästä päähän halenneet, eikä mitään vajaita puolen metrin lastuja “säippiä”. Eikä pinoissa olisi saanut olla rakoja. Saattoihan olla, että paikalliset työnjohtajat itse keksivät näitä tiukkoja sääntöjä näyttääkseen että heillä on kaikki valta. Varmaan heillä olisi valta antaa potkut työstä mikäli olisivat huomanneet “säippiä”. Onneksi säipät oli helppo piilottaa halkopinon sisälle.

    Kun nyt näkee jossain messuilla halon hakkuunäytöksiä tai varsinkin kilpailuita, niin ei siellä tarvitse hienostella näiden halkojen suhteen. Kun “Mietaa” roiskii pitkävartisella kirveellä, niin säipät lentelee ja puu halkeaa vaikka poikittain ja hyvin kelpaa poltettavaksi.

  9. Hilkka Partanen
    16.4.2020 at 16:46

    Iso kiitos ystävälleni ja kuorokaverilleni Alpolle hienosta savottaperinne kirjoituksesta ja upeista valokuvista. Luin kirjoituksesi useaan kertaan. Miksikö? No siksi, kun äidilläni oli neljä veljeä ja he kaikki tekivät metsätöitä kun kynnelle kykenivät, silloin ennen sotia. Perhe asui Korpiselän Saarivaarassa.
    Ukkini otti poikia mukaan savotoille, ”Kipinä Mikon” homma oli alkuun varma. Kaikki neljä veljeä, kukin vuorollaan. Veljekset olivat kaikki musikaalisia ja niinpä heistä kaikista tuli aikanaan hyviä hanuristeja. Itse tutustuin metsurin hommaan, kun aivan kotini lähellä Värtsilässä, ennen Karinjokea oli puunkuorintapaikka. Metsurit kuorivat puita ja tekivät pinoja, mukana aina joku enoistani. Usein kipaisin katsomaan ja sain ottaa mukaani puunkuoria, olivat erinomaisia sytykkeitä ja äitini oli mielissään. Lienen tästä jo joskus kirjoittanutkin. Uskomattoman raskasta hommaa metsurin työt oli siihen aikaan, kaiken ikäisille. Moottorisahat olivat vielä tulevaisuutta ja pokasahoja piti välillä aina teroittaa, sitä oli jännä katsoa. Helpolla ei tullut pennoset plakkariin.
    Kaivoin taas kirjahyllystä esille Tuupovaara-seuran toimittaman kirjan: Kuu on Murasten aurinko! Julkaistu vuonna 2001. Mitä tuo lienee aikanaan tarkoittanut? Kirjassa on mm. juttu otsikolla: Muita erilaisten ammattien harjoittajia Saarivaarassa. Valokuva ja teksti Maria Ryökkysen uunista. Tuon uunin on muurannut ukkini Tahvo Simonen. Mistä ihmeestä lienee ukkini silloin oppinsa saanut? Toinenkin uuni syntyi samaan ”huusholliin”. Kirjan julkaisuaikoihin 2001, molemmat uunit olivat olleet käytössä. Muuraus lienee tapahtunut joskus 1800-luvun lopulla. Kuvassa seinällä on uunikoukku, jolla hämmennettiin silloin tällöin palavia puita uunissa ja jolla vedettiin myös hiillos uunista ulos ja eikun piirakat ensin ja sitten karjalanpaisti uuniin hautumaan. Väitän, että esim. karjalanpaistiin tulee ihan oma makunsa puu-uunissa haudutettuna. Paremman puutteessa, kyllä tuo sähköuunissakin valmistettu karjalanpaisti maistuu nälkäiselle syöjälle.
    Kesää odotellessa!
    Hilkka Partanen

  10. Matti Majoinen
    16.4.2020 at 23:12

    Hei Hilkka Partanen!
    Suurkiitos monista Värtsilän muisteluista !
    Olen yrittänut ottaa Sinuun yhteyttä puhelimellä lukuisia kertoja onnistumatta.
    Lyhyesti asia: Majoisten sukuseura on tekemässä kirjaa. Värtsi verkkolehdessä 2005 kerroit maitotinkiläisenä olleen aikoinaan Otto Majoisen, ukkini nuorimman veljen. Verkkolehdessä oli myös Oton valokuva.
    Sukukirjaan tulee pieni luku Otosta, ” hurmuri:,”oliko näin?

  11. Telle
    17.4.2020 at 14:09

    Koronakaranteenin lukutuokioksi rohkenen nostaa
    esille Johanneksen 4-osaisen sarjan “Mehtärahhoin aikaan”.
    En osaa linkittää, mutta luettelen osat ilmestymisjärjestyksessä
    vuonna 2012.

    Pöllin pyöritystä
    Puun halaajat
    Maailma muuttuu
    Sellun keitossa

    Jos kiinnostaa, osat löytyvät googlaamalla.

  12. Sakari H
    17.4.2020 at 14:18

    Pöllin pyöritystä – Johannes

    https://vartsi.net/2012/03/12/pollin-pyoritysta/

  13. Sakari H
    17.4.2020 at 14:20
  14. Sakari H
    17.4.2020 at 14:23
  15. Sakari H
    17.4.2020 at 14:41

    Sellun keitossa – Johannes

    https://vartsi.net/2012/03/15/sellunkeitossa/

    Piti laittaa linkit yksitellen ja erikseen, jotta eivät joudu suoraan Värtsin roskapostisuodattimeen.

  16. Esko Tarvainen
    19.4.2020 at 14:45

    Kun koulusta lauantait tulivat vapaapäiviksi. Pojat me läksimme isää ja vanhempia veljiä auttamaan metsätöissä. Silloin Kymiyhtiön savotoilla isäni ja vanhemmat veljeni metsätöitä tekivät. Parhaat muistot niistä ajoista mieleen jäi kun? Nuotio paloi laanilla koko pakkasen pureman päivän ja sinkkisankot hevosen juomavettä piti lämpimänä.

  17. Esko Tarvainen
    19.4.2020 at 15:11

    Uusi tulevaisuus löytyy nuorista. Astukaa esiin omien ajatusten kanssa. Maaseutu ja luonnon lähellä eläminen on hyvä kasvuympäristö kasville lapsille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *