Puron sulaa uomaa
Kun vetäisin ikkunaa peittävän sälekaihtimen ylös eräänä aurinkoisena maaliskuun aamuna Niinivaaralla, eteen avautuva näkymä oli kuin suoraan pääsiäiskortista: Kolme rusakkoa pyöri piiriä leikkikentän reunaan kasvamaan jätetyn vanhan, tuuheaoksaisen omenapuun ympärillä. Mikäpä siinä oli pyöriessä, kun hanki olisi kantanut vaikka hevosen. Koosta päätellen kisaamassa oli yksi uros ja kaksi naarasta.
Mulle ollut on se onnentie
Majavien rakennustaidetta
Viikon verran olimme vaeltaneet Kaustajärven jäillä ja hangilla. Niinpä ehdotin puolisolle, että lähtisimme katsastamaan miltä Pyhäselkä näyttää Kuhasalosta katsottuna tähän vuodenaikaan. Kuhasalo tunnettiin ennen Kukkosensaarena siellä sijainneen maalaistalon mukaan. Vielä jokunen vuosi sitten paikalla oli punainen ulkorakennus ja ehkä hieman myöhäisemmältä ajalta perua ollut asuinrakennuskin. Nyt molemmat on purettu pois.
Ammoisina aikoina Kuhasalossa on sijainnut erämaaluostari. Myös minulle Kukkosensaari on historiallinen paikka. Siellä minua kosittiin eräänä heleänä helatorstaina kukkivan tuomen alla.
Kukkosensaaren kärki on suosittu ulkoilualue. Kun kurvasimme jäiselle parkkipaikalle ei automme ollut suinkaan ainoa lajissaan. Paikalla hääräsi myös moottorikelkka ajoreki perässään. Kuljettaja kertoi, että hän ajaa näin hankien aikaan pitkospuita luontopolun kosteikkoihin.
Rantoja kaarteleva luontopolku oli niin liukas, että oli pakko kaivaa kävelysauvat takakontista tuekseen. Kyllä vaan ihmettelin kun nuoret naiset painattivat korkkareissaan, tukat liehuen ja koirat kupeellaan kohti rantaa. Ehkä sitä on tullut tässä iässä turhankin varovaiseksi?
Soides myrskyn vimmaisen
Olimme jo tulomatkalla päättäneet, että järvenselälle ei lähdetä vaan että kuljeksitaan aivan rantaviivan tuntumassa. Ihme kyllä, jäällä ei näkynyt ainuttakaan pilkkijää. Olisiko syynä ollut navakka viima joka puhalsi luihin ja ytimiin vaikka muuten oli selkeää ja aurinkoista. Onneksi molempien toppatakeissa oli huput jotka voi vetää pipon suojaksi. Tuulta vasten sauvoessamme tunsin itseni melkein naparetkeilijäksi.
Jo Kaustajärven hankiisillakin liikkuessamme olin pannut merkille, että korpeilla on kevättä rinnassa. Samanlainen raakkuminen kävi Kukkosensaarenkin hongikoissa. Jostain taivaansinestä kuului äänekäs lintujen kirkuna, aivan kuin ne olisivat kiertäneet jäälakeuksia laajassa kaaressa. Olivatko ne lokkeja, sitä en pysty sanomaan.
Pieni polku metsän halki vie alla vanhain lehmusten
Puron varren vihvelikköä
Koska palmusunnuntaihin on vain reilu viikko, ehdotan, että poikkeaisimme vielä ortodoksisen erämaaluostarin muistomerkillä. Jostain syystä nuo mystiset, 1500-luvulla Kukkosensaaressa vaeltaneet munkit tulevat joka kerran mieleen kun liikumme Kuhasalossa. Kuhasalon luostari on ollut Valamon alainen skiitta ja tietolähteiden mukaan veljestöllä on ollut osuuksia Utran kosken maineikkaaseen lohikantaan.
Lehtikuusesta rakennetun muistomerkin läheisyydessä kasvaa kituliaasti ikivanha niinipuu. Legenda kertoo, että se olisi peräisin luostarin ajoilta. Luostari tuhoutui karjalaisten ja ruotsalaisten välisissä kahakoissa 1600-luvulla.
Mietin onko horisontissa siintävä Niinivaarakin saanut nimensä siellä joskus kasvaneista metsälehmuksista? Ja voi, kuinka maailma onkaan pieni taas kerran! Ajatus lipsahtaa valtakunnanrajan halkomaan Niinilampeen Kaustajärvellä. Sanon puolisolle, että jos pääsiäisenä on hankiisia niin kävisimme Niinilammella.
Teksti: Tellervo
Kuvat viime kevään hankiaisilta Lökälammin purolla Kaustalla. Siellä hankikelejä sanottiin hankiisiksi.
Väliotsikot: Pieni polku/K. Sallinen
Hankiiset ovat ihanat.Pulkalla on ollt hyvä vetää pöllejä metästä. Eilen ei sitten enää onnistunut. Upposi haarukoita myöten.Joskus olen kerettiläisesti purnannut lenkkeilyä ja kuntosaleilua vastaan. Käyttäisivät ihmiset senkin energian johonkin hyödyllisempään. ”Torui muuan muurahainen, ylen itara itikka…”
Meillä on ollut hyvät hankiiset myös täällä Pyhäselän
toisella rannalla, joskin hiihtäminen onnistuu parhaiten
tuossa naapurin pellonpientareella.
Kävimme lapsenlapseni kanssa viikolla pilkillä, mutta
ei ollut kala syönnillään.
Jää on todellakin niin liukas, että siellä on parasta liikkua
piikkipohjaisilla kengillä tai potkukelkalla.
Näin tämän kevään ensimmäiset joutsenet myös.
Hankiiset on semmosta herkkua, josta ei pääse nauttimaan täällä etelärannikolla.
Lapsuudessa hankiiset olivat kevättalven kohokohta. Oli ihana mennä kouluun peltoja pitkin ja poimia opettajalle viemisiksi pajunkissoja ojien varsilta.
Tuli mieleen tutkailla netistä onko rusakollakin useampi
poikue vuodessa, siis hankipojat, lehtipojat ja sänkipojat.
Liekö kukaan koskaan kohdannut jäniksen tai rusakon hankipoikia?
Tosin ne taitavat syntyä pälvipaikoissa.
*
Kalle Päätalo kertoo jossain kirjassaan kuinka hän
ajeli hankiisia pitkin kymmeniä kilometrejä uudella
moottoripyörällään jollekin rakennustyömaatarkastukselle.
Takaisin tulo oli yhtä repiytymistä ja tuskaa kun hanki oli
pehmennyt päivän aikana.
*
Polkupyörällä oli mukava ajella hankiisella. Tosin isä ei siitä
tykännyt. Ehkä sen aikaiset heikohkot pyörän kumit
ei sellaista menoa kestäneet karhealla hangen pinnalla.
Potkurilla oli kans lysti ajella hankiisilla. Samoin laskea mäkeä ison pahvin päällä istuen – pulkkia ja liukureitahan ei 50-luvulla ollut.
Nyt on erittäin hyvät hankiiset!
Muistan lapsena ajelleeni polkupyörällä kevät hankiisilla sisarusteni kanssa Sikkerivaarassa. Voi sitä riemua! Aamusta varsinkin kesti hyvin. Riski kapean etupyörän yllättävästä uppoamisesta hankeen ja sen johdosta tuleva kuperkeikka ei paljoa pelottanut… Se riski kannatti ottaa. Nuorena oltiin notkeita ja vetreitä, taipuisia monenlaiselle ”mutkalle” menemään ilman suurempia vahinkoja. Voi niitä aikoja..
Olen kuullut myös niin kovista hankiisista, että on kantanut jopa autoa!? Tätä hiukan epäilen, mutta totena kertovat ”kylänmiehet”. Pitänee uskoa, koska itse näin kertovat tehneensä!
Lienevät autojen massat olleet 50-60-70 luvulla hiukan erilaisia nykyisiin autoihin verrattuna.. Paljonkahan ns. kuuluisa ”Bombannappi” lie painanut.. tai kuplavolkkari..?
Kiitos Eiralle kun nostit jutun näkyville taas. Taas löytyi hyvä juttu mitä en ole aikaisemmin huomannut. Miksi ihmeessä? Jotain esteitä on täytynyt olla.
Saattoi olla eräs tapahtuma viime vuonna kun oli ne hienot hankikelit, että voi vaikka juosta hangilla. Joku papparainen oli nauttinut hangilla potkukelkkailusta niin kauan, että tuli jo iltahämärä ja lopulta pimeä. Eikä hän osannut kotiin. Pappa oli kelkkaillut järven jäällä, mutta nousi järveltä jostain väärästä kohtaa maihin ja jatkoi potkukelkkailua hangilla ties missä. Olin etsintätalkoissa sen yön. Hän löytyi vasta seuraavana päivänä väsyneenä mutta onnellisena.
Niin, että jos täysikuuhulluus ja hankikelit innostavat ajeluun öisillä hangilla niin olkaapa varovaisia. Kovaan hankeen ei jää edes jälkiä.
Nyt en malta olla kertomatta eilisestä aamunavauksesta:
Naapurissa asuva nuorehko mieshenkilö oli mennyt
hankiisen piälle puistelemaan päiväpeittoaan. Tuuli paiskasi
oven kiinni hänen selkänsä takana. Koska hän oli lyhyissä
yöshortseissaan, ei mukana ollut avaimia eikä kännykkää.
Onneksi olimme kotona ja hän pääsi pelastautumaan tuuli-
kaappiimme talon huoltoyhtiötä odotellessaan.
Kun hän soitti ovikelloamme kurkkasin ovisilmästä ja näin oven
takana pitkän ”haamun” kietoutuneena valkoiseen ”toogaan”.
Paljaissa jaloissa vain remmisandaalit. Onneksi tunnistin kasvot
ja arvasin, että nyt on tosi kyseessä. Loppu hyvin kaikki hyvin!
Eira tuossa epäili auton kestäviä hankikelejä. Autosta en tiedä mutta minulla oli aikoinaan Massey Ferguson 35 . Sillä ajelin polttopuita hankea pitkin. Niinkuin aina käy lopulta lopulta lapioin sen tallatulle polanteelle.
Kuinka ihanaa olikaan käppäillä Kaustajärven jäällä
heti auringonnousun jälkeen! Vaikka jäänpinta olikin
liukas, kävelysauvat ja ”jalkaraudat” estivät liukastumisen.
Eilen oli järvellä melkoinen moottorikelkkojen pörinä ja
muutama pilkkimieskin bongattiin Varpasalmen suunnalla.
Olishan siellä viihtynyt vaikka usemmankin tunnin,
mutta oli ajateltava takaisin mökkiin pääsyä, koska
hanki ei kantanut rinteessämme,
Rinnettä ylös sauvojen avulla kavutessani ajattelin TV:n
vuoristossa kiipeilevää Huippujengiä. Näin tsemppasin
itseäni muutaman sadan metrin nousussa. Hakkua ei
kuitenkaan tarvittu.
Sukset olisivat olleet valttia. Sillä aikaa kun käppäilin
reitin Riikunniemi-Halkolahti-Rutnikkaranta, puoliso
kiisi suksillaan ympäri koko järven.